Aikaa pysäyttämässä

Lapsena päässäni pyöri näky, jossa lehdykät kiersivät kehää kohoten ilmaan. Pyörteen läpi tai ohi ei päässyt, sitä piti jäädä katsomaan. Joskus kuvittelin sen olevan ukonilma, sähköä ilmassa, niin kuin aikuiset sanoivat. Pyörre sai päässäni muodon Rudolf Koivun kuvituksista. Joskus se oli todisteeni siitä, että olin oikeasti olemassa, että se pyörre pysäytti ajan, ja sai minut katsomaan kaikkea ulkopuolelta. Todisti, että olen elossa.

Kun teininä tulin Helsinkiin ja menin Kansalliskirjastoon, tiesin tulleeni tuon mystisen pyörteen paikkaan. Suomen Kansalliskirjaston Kupolisali. Kaikki ne kirjat, kaikki ne paperit, joita lukuisat sormet olivat lehteilleet. Se kupoli, joka johti sinne, minne ne paperitkin; mielikuvitukseen, jolla ei tosin ollut kattoa.

Tuo hillityn harmonian mestarin Carl Ludwig Engelin piirtämä, vuonna 1840 valmistunut silloinen Helsingin yliopiston kirjaston päärakennus, on ihmeellinen paikka. Siellä voi kuljeksia niiden vanhojen niteiden keskellä, vaellella kerroksesta ja kaarteesta toiseen, etsiä jotain, jota ei sisään tullessaan osannut kuvitellakaan. Sitten voi hakeutua omaan nurkkaukseen, silmäillä niitä satunnaisesti valikoituneita kirjoja, lueskella, painaa mieleen asioita tai kirjoittaa jotain ylös. Kun kohottaa katseensa, on aika edelleen pysähdyksissä ja kello kummallisesti hypännyt kolme tuntia eteenpäin.

Museoiden ja yliopistojen kirjakokoelmat tarjoavat uskomattoman yhteisen aarteiston kirjastojen rinnalle. Museoviraston kirjastossa saattaa uppoutua eri vuosikymmeniltä oleviin opuksiin taiteesta, historiasta, arkeologiasta. Arkkitehtuurimuseon kirjastossa voi löytää teoksia rakennustaiteesta ja yhteiskuntasuunnittelusta, kaupungeista, historiasta, puistoista. Näihin tiloihin lukusalin ajan kaunistaman linoleumpintaisen pöydän ääreen voi vuorata itselleen pienen yksityisen aikakapselin, jossa kirjojen pehmeät sivut, karheat tai silkkiset kannet, ja paperin kevyt kahahdus muodostavat pakopaikan arjesta. Näin voi päästä hetkeksi pois kaikesta tietoisen kokemuksen ja esittävän olemassaolevuuden digitaalisesta maailmasta. 

Minusta on erityisen ihanaa, että näissä kokoelmissa kieliä ei lokeroida omiin hyllyihinsä. Saksa, ranska, ruotsi – kaikki ovat sulassa sovussa, eikä etsiskelijää laiteta lokeroon tai todennäköisyyteen. Jos ei osaa kieltä, voi antaa sormen kulkea taidokkaissa kansimateriaaleissa. Sivuilla, joista joku on joskus alleviivannut jotain itselleen tärkeää. Katsoa kuvia, joista eri aikojen painotekniikat tuovat eri puolia esiin. 

Samanlaista satunnaisuuksien aarteen etsintää voi harrastaa Helsingin monissa antikvariaateissa. Yliopiston kupeesta löytyy Sofian antikvariaatti, jonka siististi järjestellyt tietokirjahyllyt tarjoavat erikoisuuksia ja laatukirjoja. Klassinen Hagelstam Fredrikinkadulla on runsaudensarvi laatukirjallisuutta villeissä pinoissa, sopivan mystisen valon siivilöimässä tunnelmassa. Antikvariaatti Kimmo Välkesalmi Albertinkadulla, Pufendorf Lönnrotinkadulla ja Runebergin Antikvariaatti niin ikään palvelevat satunnaisen kirjalöydön etsiskelijää takuuvarmasti.

Vanhoissa kirjakokoelmissa on jotain äärimmäisen lohdullista. Ne todistavat, miten tieto tai käsitys on muuttunut, miten ei tarvitsekaan aina tietää tai osata kaikkea, miten maailma ei koskaan ole valmis. Ne saavat meidät muistamaan, miten jotkut totuudet ovat vain ohikiitäviä. Voi tutkia asioita ja muodostaa kokonaisuuksia palasista. Asioista selvitään, ja mielikuvitus on ihmisen ihmeellisimpiä keinoja löytää merkitystä ja iloa elämään. 

Mitä pahempi maailma, sitä rauhoittavampaa on tuntea 1700-luvun lumppupaperi kädessään tai nähdä, miten joku on 200 vuotta sitten testannut sulkakynäänsä kirjan liepeeseen – tai miten kirjainten välistys ei varsinkaan ole täydellistä, vaan ladonnassa on ihmisen jälki mukana. Miten joku on pyöreällä kaunokirjoituksella, sinisellä kuulakärkikynällä kirjoittanut F.E. Sillanpään Ripin esilehdelle: Amor vincit omnia.

Päivi Häikiön vinkit kokoelmiin ja lukusaleihin

Museoviraston kirjasto, Sturenkatu 2 a

Linnanmäen kupeessa on aavistuksen etäännyttävältä näyttävä portti, josta kannattaa kuitenkin uskaltautua sisälle. Liuskekivisten portaiden yläpäästä pääsee museoviraston aulaan, ja sieltä portaat ylös fantastisen valoisaan ja kotoisaan lukusaliin. 

Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36

Tila elää ja hengittää sivistystä, mutta samalla kaunista avoimuutta. Tieto kuuluu kaikille. Kansalliskirjasto kannattaa ottaa omakseen – kun uskaltaa olla etsimättä mitään tiettyä, löytää kaikkea rikastavaa.

Arkkitehtuurimuseon kirjasto , Kasarmikatu 24

Hillitty ja rauhallinen piilopaikka kirjoista ja rakennuksista nauttivalle. 

Päivi Häikiö on FM ja graafikko, AD ja palkittu kirjasuunnittelija, joka vaikuttaa myös Suomen kirjainstituutin säätiön ja Suomen kirjataiteen komitean hallituksessa. Hänen äitinsä mukaan Päivin ensimmäinen sana oli “kiija”, kirja. 

Juttu on osa sarjaa, jossa suunnittelijat kertovat heidän Helsingistään. Jutut julkaistaan Helsinki Design Weeklyn lisäksi osoitteessa MyHelsinki.fi.