Weekly Studio: Harri Koskinen
Crystal Bennes vieraili Harri Koskisen studiolla. Bennes ja Koskinen puhuivat Iittalasta, Issey Miyakesta ja suomalaisesta estetiikasta.
Toimittaja Crystal Bennes vieraili Harri Koskisen studiolla. Bennes ja Koskinen puhuivat Iittalasta, Issey Miyakesta ja suomalaisesta estetiikasta.
Crystal: Aloitetaanko lyhyellä elämäkerralla? Kerro vähän taustastasi.
Harri: Olen kotoisin Keski-Suomesta Karstulasta. Opiskelin ensin Lahden muotoiluinstituutissa ja sitten Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa, joka on nyt Aalto-yliopisto. Tein paljon käytännön töitä Aalto-yliopiston aikana. Olin todella kiinnostunut tekemällä oppimisesta. Se tuntui minulle oikealta oppimistavalta luennoilla istumisen sijasta.
Crystal: Sehän on hyvä koulutuspohja.
Harri: En tainnut olla mitenkään tyypillinen yliopisto-opiskelija. Nautin enemmän materiaalien tuoksusta. Teimme yhdellä kurssilla yhteistyötä Iittalan kanssa, ja sieltä luvattiin kurssin jälkeen yhdelle opiskelijalle stipendi kesäharjoitteluun. Minä sain paikan, joten vietin kesän 1996 Nuutajärven lasitehtaalla, joka kuului silloin Iittalaan.
Crystal: Suhteesi Iittalan kanssa on siis jatkunut jo pitkään?
Harri: Kyllä vain. Harjoittelun jälkeen jatkoin työskentelyä Iittalalle freelancerina. Siihen aikaan yhtiö tuotti lähes ainoastaan lasia ja kaikki toimivat lasipuolella. Vuonna 1998 minut kutsuttiin in-house-suunnittelijaksi. Tehtäväni oli täydentää Iittalan portfoliota esimerkiksi astioilla ja ruokailuvälineillä. Siihen aikaan ajateltiin hyvin suoraviivaisesti eikä niinkään kehitetty konsepteja.
Crystal: Kuulostaa siltä, että opiskeluaikainen strategiasi kannatti.
Harri: Joo, minulla oli kuukausipalkka, ja se oli kivaa. Siihen aikaan ei ollut juurikaan kyse design-ajattelusta. Iittala oli enemmänkin tehdas, jonka piti tuottaa koko ajan täydellä teholla, ja meidän piti ymmärtää… No, itse asiassa siihen aikaan ajateltiin, että ihmisten pitää ymmärtää meitä eikä toisin päin. Että ihmisten pitää ihastua siihen, mitä me tarjoamme.
Crystal:Eli aika perinteistä?
Harri: Juuri niin. Ei se ole välttämättä huono mutta ehdottomasti erilainen lähestymistapa. Vietin neljä vuotta Iittalan lasitehtaalla, eli olin siellä vuoteen 2001 asti, mutta sinä aikana perustin myös oman yritykseni nimeltä Friends of Industry. Aloin pikku hiljaa saada töilleni huomiota. Monet projekteistani olin aloittanut jo opiskeluaikana. Esimerkiksi Block-lampun tein jo koulussa. Minulla oli vuonna 1998 kahden kollegan kanssa yhteisnäyttely Salone Satellitessa. Se menestyi aika hyvin ja sai hyvää palautetta sekä näkyvyyttä mediassa. Vuonna 2000 Issey Miyake kutsui minut galleriaansa Tokioon. Se oli ensimmäinen yksityisnäyttelyni ja tärkeä käännekohta urallani.
Crystal: Järjestyikö Milanon näyttelykin tämän kutsun tuloksena?
Harri: Ehkäpä. En ole ihan varma. Suunnilleen samoihin aikoihin minua haastateltiin kansainvälisiin lehtiin. Miyaken studio seuraa tarkasti, mitä design-maailmassa tapahtuu. He kai huomasivat jutun suomalaisesta tyypistä ja kutsuivat minut paikalle. Sain Japanin näyttelystä todella paljon kontakteja ja yhteydenottoja monilta uusilta asiakkailta. Sovin Iittalan kanssa, että jatkaisin freelancerina, jotta aikani riittäisi sekä omaan työhön että heidän konsultoimiseensa. Olen toiminut Iittalan suunnittelujohtajana nyt neljä vuotta.
Crystal: Henkilöhistoriaasi ajatellen vastikään julkaistu ja paljon julkisuutta saanut Iittala x Issey Miyake -yhteistyö kuulostaa nyt ihan loogiselta. Ympyrä tavallaan sulkeutuu, kun olet saattanut nämä kaksi yritystä yhteen.
Harri: Tämä on minulle hieno saavutus. On ollut yllättävää, miten asiat ovat järjestyneet ja kuinka loogiselta kaikki tosiaan tuntuu. Olen tehnyt Iittalan kanssa yhteistyötä 20 vuotta ja Miyaken kanssa noin 15 vuotta, joten on ollut todella kiva tuoda ne tällä tavalla yhteen. Kyse on myös täydellisestä ajoituksesta. Iittala on nyt tilanteessa, jossa sen pitää haastaa itsensä yrityksenä – portfolion täydentäminen ei enää riitä. Kun studio alkoi olla lähemmin tekemisissä Iittalan kanssa, ajattelimme, että nyt pitää tehdä jotakin erilaista ja merkittävää. Tämä on sekä Iittalan että Miyaken ensimmäinen brändiyhteistyöhanke. Se on iso juttu.
Crystal: Aiempia töitäsi katsellessani huomasin, että niistä välittyy siirtyminen pöytien ja tuolien kaltaisista perinteisistä esineistä kohti modernimpia tuotteita, kuten käyttöliittymiä, sammutuspeittoja ja jopa hyötyautoja. Oletko tehnyt tämän tietoisesti vai johtuuko se asiakastarpeen muuttumisesta?
Harri: Vähän kumpaakin. Olen utelias ja kiinnostunut yhteistyöstä, jos toinen osapuoli on kiinnostava, ja varsinkin, jos hankkeeseen liittyy monenlaisia tutkittavia aspekteja. Minun täytyy tietysti aina arvioida, onko hommassa mitään järkeä ja olenko kiinnostunut, mutta yleensä minusta ollaan kiinnostuneita, kun kerran pyydetään yhteistyöhön.
Opiskelijana sitä voi tehdä mitä haluaa ja kirjoittaa omat briiffinsä. Tosimaailmassa kiinnostavat asiakkaat eivät heti osu kohdalle. Kun perustaa oman studion, on ensin luotava suunnittelun kieli ja rakennettava oma maailma, jota voi sitten ilmaista esineiden, kuten pöytien ja tuolien kautta, joita ihmiset ymmärtävät.
Crystal: Siis ensin pitää rakentaa ymmärrettävä kieli perusjuttujen avulla, ja kun ihmiset ovat tajunneet visuaalisen maailman, he alkavat tilata hanoja ja palohälyttimiä?
Harri: Niin minä ajattelen. Ajattelen myös, että tämä on asia, jonka pitää muuttua. On tietysti ihmisiä, jotka ovat olleet vähän luovempia alusta saakka. COMPANY on hyvä esimerkki Suomesta. Aamu [Song] ja Johan [Olin] ovat suunnitelleet hassuja pieniä esineitä jo 15 vuotta, ja homma vain jatkuu.
Crystal:Kysyn näissä haastatteluissa aina tätä samaa asiaa: kuinka ajattelusi ja lähestymistapasi estetiikkaan ja materiaaleihin yhdistyvät suomalaiseen estetiikkaan? Tunnetko, että tekemisesi on osa perinnettä?
Harri: No, olen suomalainen ja Suomessa syntynyt – siksi puhummekin tästä aiheesta. Mutta kyse on tietysti oppimisprosessista. Peruskoulussa minulla ei ollut mitään käsitystä ”suomalaisesta design-traditiosta”. Se tietenkin ympäröi meitä koko ajan, mutta ei kovin ilmeisellä tavalla. Olen itse maatilalta kotoisin, eikä meillä ollut mitään design-esineitä kotona. Oli meillä tietenkin Arabiaa ja Iittalaa arkikäytössä niin kuin kaikissa suomalaisissa kodeissa.
Crystal:Onhan sekin aika luja perusta.
Harri: On ilman muuta. Ja se on koko ajan mukana alitajuisesti. Vaikka ei tekisi suomalaista designia tarkoituksella, se kuitenkin kumpuaa omista juurista ja kulttuurista. En ole koskaan pohtinut suunnitellessani, että sopiikohan tämä juttu skandinaaviseen tyyliin. Ennemminkin noudatan sellaista kulttuuria, että esineissä pitää olla järkeä. Kysyn, onko esine funktionaalinen? Onko se rationaalinen? Kaikki ylimääräinen pois, ja sitten pitää varmistaa, että perustus on vahva. Jos on syytä lisätä kuvioita, koska joskus viimeistelyä tai taiteellisuutta tarvitaan, pitää ymmärtää hyvin suunnittelijan rooli, koska ajatus loppukäyttäjästä on muuttunut.
Crystal:Kyse on siis siitä, miten tasapainotetaan estetiikan tai tässä tapauksessa taiteellisuuden taju loppukäyttäjien laajemman tason tarpeiden kanssa.
Harri: Juuri niin. Kun tehdään jotakin hyvin universaalia – vaikkapa sitä palohälytintä – esine ei voi olla liian taiteellinen. Tuotteen pitää erottua muista, mutta jos sen suunnittelee liian pitkälle, mahdollisuudet globaaliin levikkiin voivat heiketä.
Crystal:Otetaan esimerkiksi yksi tietty tuote; olisi kiva keskustella Arctic Machinelle suunnittelemastasi autosta. Tämä on todella kiehtova projekti, koska siinä designia sovelletaan tietylle alalle – hyvin tekniseen autoteollisuuteen – jota yleensä dominoivat insinöörit, niin kuin suomalaiset hyvin tietävät.
Harri: Kiva, että otit projektin puheeksi, koska en ole päässyt vielä kertomaan siitä kovin paljon. Työskentelimme siinä pienin askelin, koska täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, etten ollut varma, osaisimmeko hoitaa sen. Projekti ei alkanut siitä, että asiakas olisi tullut pyytämään, että suunnitelkaa meille uusi auto. Se alkoi siitä, että asiakkaan tuotteeseen eli suolan ja hiekan jakeluautoon liittyi ongelma. Automallia oli rakennettu monen vuoden aikana pala palalta tarpeen mukaan, kunnes siitä kehittyi todella hankala 60-komponenttinen järjestelmä. Asiakas halusi, että järjestelmä supistetaan ja virtaviivaistetaan enintään 30 ja mieluiten 20 komponenttiin. Lähdimme ensimmäiseksi keskustelemaan asiakkaan kanssa siitä, miten monimutkainen järjestelmä oli päässyt syntymään, ja sitten lähdimme askel askeleelta purkamaan auton toimintoja. Hajotimme koko systeemiin mahdollisimman pieniin osiin, mikä oli asiakkaallekin hyvin hyödyllinen prosessi. Ymmärsimme, että auton runko eli ydin oli kaikkein tärkein osa. Suunnittelimme uudet säiliöt rotaatiovalumuovista, ja sitten muokkasimme hiekkasäiliötä ja suunnittelimme koko rakenteen uudella tavalla.
Kyseessä on hyvin erikoinen projekti, johon kului pitkä aika. Se oli toisaalta hyvin vaikeaa ja toisaalta aika jännittävää.
Crystal: Kuulostaa siltä, että design venytettiin siinä funktionalismin äärirajoille. Ei liity mitenkään estetiikkaan tai edes muotoon – kyse on puhtaasti järjestelmästä. Se on kiehtovaa.
Harri: Loppujen lopuksi autamme asiakkaitamme toimimaan entistä paremmin.
Crystal:Puhutaan lopuksi vielä kauniista työtilastasi, kun täällä kerran ollaan.
Harri: Pidän tästä tilasta kovasti. Olemme toimineet täällä kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Tässä toimi aikaisemmin arkkitehti. Jossakin vaiheessa kuulin, että hän oli lähdössä. Sain tilan koputtamalla ikkunaan ja kysymällä. Rakennus on suunniteltu jo 100 vuotta sitten, jolloin tila toimi maitokauppana. Me käytämme sitä showroomina, suunnittelemiemme esineiden myyntitilana ja toimistona.
Crystal: Minua kiinnostaa, miten suunnittelijat toimivat studioissaan ja onko ihmisten työtapojen ja -tilojen välillä jokin yhteys.
Harri: Asun parin minuutin kävelymatkan päässä, joten en nyt tiedä, vaikuttaako tila työtapaani, mutta ainakin se istuu kätevästi ja helposti elämääni. Olen suunnittelija mutta myös yrittäjä, eikä siinä ammatissa ole virka-aikoja. On tosi hyödyllistä, että on viihtyisä työtila lähellä kotia, koska tulen tänne usein viikonloppuisin ja iltaisinkin. Minulle tämä on kaupungin sydän.