Taiteilija ja tutkija Aapo Nikkanen on keskeisten kysymysten äärellä

Uusimman näyttelynsä, Joy of Living, Fear of Dying (ft. Fran), alla taiteilija ja tutkija Aapo Nikkanen pohtii intiimiyden ja empatian käsitteitä sekä taidemaailmassa vallitsevaa viherpesua. 

Huhtikuussa 1997 New Yorkin osavaltion yliopiston psykologian professori Arthur Aron julkaisi kollegoineen tieteellisen tutkimuksen, jonka tavoitteena oli tutkia kokeellisessa kontekstissa muodostuvaa läheisyyttä. Laajalti siteerattu tutkimus altisti osallistujat lähes tunnin ajaksi tehtäville, joiden tarkoituksena oli avata yksilön persoonaa tavalla, joka mahdollistaa ihmissuhteen rakentumisen parien välille. Koe pyrki osaltaan analysoimaan tehtävien ja toimeksiantojen vaikutusta läheisyyden kokemuksen syntymiseen. Kuulostaa ehkä hieman monimutkaiselta, mutta kansan parissa tutkimus levisi iltapäivälehtien ja lööppien kautta hanakasti. Se löytyykin tätä nykyä internetistä ”36 kysymystä” -testin muodossa. Patteriston, joka joidenkin mielestä voi jopa johtaa tosirakkauden syntymiseen. 

Zoom-tila rätisee ja Pariisissa Aapo Nikkanen hymyilee. Aronin ja tutkimusryhmän löydökset ovat vain yksi tapa, jonka kautta taiteilija ja tutkija tyypillisesti tasapainottelee tieteen ja taiteen välillä tutkiessaan olemassa olevaa. Ranskassa asuva Nikkanen tutkii tällä hetkellä tiiviisti läheisyyden ja empatian käsitteitä tavalla, joka pohjaa vahvasti Aronin tutkimuksiin. “Vaikka tutkimus levisikin Pohjois-Amerikassa iltapäivälehdistön kautta, on sen avaama keskustelu ihmisten välisen läheisyyden tutkimisesta minusta mielenkiintoinen. Se on toiminut alkusysääjänä viimeaikaiselle työlleni.”

Nikkasen mukaan niin vastikään Riiassa avattu Joy of Living, Fear of Dying -näyttely kuin muutkin viimeisen kuuden kuukauden ajan alkaneet projekti  pohjautuvat yrityksiin ymmärtää ja tutkia läheisyyden, hoivan ja empatian tunteiden muodostumista. Uudessa näyttelyssä Nikkasen tutkimusten vaikutukset näkyvät kierrätysmateriaalien käytössä, mutta myös siinä, miten taiteilija toivoo vierailijoiden sisäisten prosessien muotoutuvan käyntien aikana. Näyttely pitää esimerkiksi sisällään huoneen, jonka seinille on verhoiltu kysymyksiä ja lauseita Aronin työhön perustuvista runoista. Näyttelyn nimen mukaan australialaisen runoilijan ja taiteilijan, Franin voi nähdä esiintymässä näyttelytilassa. ”Olen erittäin tyytyväinen siihen, millainen näyttelystä muodostui”, Nikkanen kertoo.

Riian näyttelyssä esiintyvän Alexander Kelvyn eli Franin esitys perustuu Kelvyn ja Nikkasen yhteistyöhön. Yhdessä parivaljakko tutustui toisiinsa käyttäen Nikkasen hieman laajentamaa Aronin kysymyspatteristoa ja tutkimuksen luomia ihmissuhteiden rakentamista tukevia tehtäviä. Näyttelyyn muodostui komponentteja tulosten perusteella. Siis: Kelvy hyödynsi tuloksia kirjoittaessaan performanssin ja Nikkanen taas käytti tulosten elementtejä installaatiossaan. Työskentelytapa on taiteilijalle ajankohtainen. “Olen viime aikoina tutkinut kysymyksiä, joita pidän ihmisyydelle perustavanlaisina – varsinkin näinä aikoina.”

Nikkaselle tämä tarkoittaa työskentelyä, joka nojaa mahdollisimman ekologisiin ja kestäviin tapoihin. Mutta niin, että prosessien luomiseen ja rakentamiseen liittyvistä ongelmista voidaan pysyä avoimina. “Etenkin Pariisissa olen huomannut, että ’kestävinä’ tai ’ekologisina’ markkinoitavien näyttelyiden ja esitysten määrä on kovassa nousussa. Vaikka trendi on tervetullut, se ei poista sitä tosiasiaa, että monet näistä rakentuvat teosten ympärille, jotka on lennätetty paikalle toiselta puolelta maailmaa. Näitä tapahtumia ei missään nimessä tuoteta tavalla, joka olisi oikeasti kestävää. Mielestäni ei yksinkertaisesti  enää riitä, että avajaisissa tarjotaan viiniä kierrätetyistä pahvimukeista.”

“Jos taide asetettaisiin samanlaiseen vastuuseen kuin monet muut teollisuudenalat niin siinä jouduttaisiin kohtaamaan suuria kysymyksiä. Useimmat näyttelyt ovat pelkkää muovia.”

Aapo Nikkanen

Taiteilija onkin viime aikoina pohtinut yhä radikaalimpien taiteenteon muotoja. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä Pariisissa avautuvaa näyttelyä varten Nikkanen on omaksunut uuden tekemisen tavan, joka pohjaa ikiaikaiseen, kreikkalaiseen kirjallisuuden metetelmään. Se perustuu ihmismuistin kapasiteettiin, ja esittelee tavan antaa näyttelyn vierailijoille vihjeitä, joiden avulla he voivat rakentaa mieleensä arkkitehtonisia rakenteita. ”Meillä on kyky oppia asioita sen kautta, mikä on meille tuttua. Voimme esimerkiksi käyttää omaa kotiamme eräänlaisena ’kirjastona’, jonne muistettavat asiat voidaan sijoittaa.”

”Pystymme siis muistamaan asioita sijoittamalla ne vaikka kuvitteellisiin olohuoneisiin. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että pystymme ylläpitämään tällaisia muistettavien asioiden kokoelmia kuvitteellisissa paikoissa, varsinkin jos ne ovat hauskoja tai eroottisia. Mielikuvitus olohuoneeseen ei siis voi laittaa Aalto-vaasia, koska sellaiset asiat ovat meille loppujen lopuksi banaaleja. Kun asiat ovat banaaleja, me unohdamme ne.”

”Haluan itse luoda taideteoksia, jotka jäävät ihmisten mieleen. Toivon voivani luoda taidetta, joka on katsojalleen ainutlaatuista.”

Mitkä sitten ovat asioita, joita voidaan pitää uusina tai vähemmän latteina?

“Minulle perimmäinen kysymys kuuluu: miten pääsisimme käsiksi syvimpiin tunteisiimme? Tämän äärellä etenkin mieleen rakentuvista taideteoksista muodostuu yhä mielenkiintoisempia.”

Aapo Nikkanen

”Olen viime aikoina pohtinut aitouden ja rehellisyyden käsitettä”, taiteilija avaa. “Käytän tarkasteluun perusteellisesti tutkittuja menetelmiä, sellaisia kuten Aronin tutkimus, löytääkseni itsestäni ​​puolia, joita ilmaista taiteessani. Minulle teos on aina voimakkaimmillaan, kun se sisältää henkilökohtaisuuden elementtejä.”

Tämä voi kuitenkin, Nikkanen myöntää, olla myös haastavaa. Kaikki eivät ole halukkaita sukeltamaan syvimpiin syvyyksiinsä, löytääkseen asioita, joita oma minä yrittää piilottaa. ”Olen hyvin kiinnostunut psykologisista mekanismeista kaiken kaikkiaan, mutta ensisijaisesti kiinnostaa kysyä, voimmeko päästä eroon meitä vaivaavista asioista. Vai olemmeko valmiita piiloutumaan ikuisesti? Tämä on minusta perustavanlaatuinen kysymys ja liittyy myös hoivan käsitteeseen. Mitä olemme valmiit hoivaamaan?”

”Tämä liittyy myös luontosuhteeseemme. Meidän on helppo rakastaa suloista ja pehmeää, vaikka pientä leijonanpentua, mutta voimmeko tuntea myötätuntoa limaisia käärmeitä kohtaan? Me asetamme jatkuvasti itsemme luonnon yläpuolelle, mutta onko se positio, josta voimme tuntea empatiaa? Voimmeko välittää luonnosta kokonaisuudessaan?”

“Minäkin pidän ajatuksesta tasaisista pinnoista, mutta uskon, että olemassaolomme ja jakamiemme kokemusten tulee sisältää asioita, jotka saattavat tuntua meistä myös vaikeilta – tai jopa vastenmielisiltä.”