Kati Peltola haluaa pysyä vapaana ja outona

Weeklyn Crystal Bennes vieraili lasitaiteilija Kati Peltolan studiolla ja kyseli harvinaisesta liekkitekniikasta, kisällinopista ja haurauden ihanuudesta.

Weekly: Suomalaiseen muotoiluun liittyy vahvasti lasinpuhallus, joten miten sinä päädyit liekkitekniikkaan?

Kati Peltola: Lasi on aina kiehtonut minua. Se on materiaali, johon hurahtaa helposti. Muistan jo lapsena tuijotelleeni lumoutuneena puhallettuja lasiesineitä. Päädyin liekkitekniikan pariin vähän niin kuin vahingossa. Pääsin kokeilemaan lasinpuhallusta opiskellessani Aalto-yliopistossa. Olen aika arka kokeilemaan uusia tekniikoita, ja lasin puhaltaminen on aika vaarallista, joten olin varma, ettei minusta koskaan tule lasinpuhaltajaa, vaikka olinkin menetelmästä kiinnostunut.

Olin samoihin aikoihin töissä Iittalassa, ja silloinen kollegani Mika puhalsi siellä lasia. Juttelimme usein lasista. Hän esitteli minulle liekkitekniikan, joka muistuttaa puhaltamista, mutta pienemmässä mittakaavassa. Sitä ei tunneta kovin hyvin Suomessa, joten aloin tutkia asiaa.

Kuulin äidiltäni, että taidemessuille oli tulossa liekkitekniikkaa käyttävä lasitaiteilija. Menimme messuille, ja tapasin siellä kyseisen taiteilijan, ja hän piti minulle pienen kurssin. Hullaannuin tekniikkaan ja näin heti mielessäni, mitä kaikkea sillä voisi tehdä. Aloin vuokrata taiteilijalta hänen työtilaansa ja opiskelin samalla tekniikkaa. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun en heti mennyt ostamaan kaikkia mahdollisia tarvikkeita omaksi. Hankin omat välineet vasta noin vuosi sitten.

On varmaan aika iso investointi hankkia poltin ja muut työkalut.

On tosiaan, ja sitten vielä se, ettei sitä hommaa voi tehdä missä tahansa. Pitää olla työpaja, missä on kunnollinen ilmanvaihto. Se on tämän erikoistekniikan huono puoli.

Toinen juttu on se, että on tavallista hankalampaa luoda yhteisö ja tukiverkko. Olen onnistunut luomaan pienen lasinpuhaltajien verkoston, ja muut suomalaiset lasinpuhaltajat ovat toistaiseksi olleet todella kannustavia. Olen saanut apua, jos on ollut kysyttävää. Kävin Nuutajärvellä tapaamassa Lea Swantzia, ja turkulainen lasinpuhaltaja Harri Aaltonen on myös opettanut minua vähän.

Varmaan tosi vaikeaa, koska lasin opiskelussa on suurta hyötyä siitä, että saa opetusta taitavilta tekijöiltä. Sitä oppii tosi paljon vain katselemalla todellisen osaajan tekemistä. Tästä syystä kai käyt ennemmin opissa ulkomailla, mistä halusinkin seuraavaksi kysyä.

Joo, ”kisällinoppi” ja opintomatkat ovat hyvä idea. Olisi kivaa – ehkä joskus tulevaisuudessa – tuoda näitä taitoja Suomeen ja opettaa niitä täällä.

Kenen opissa olet ollut?

Esimerkiksi Pariisin Ulysse Sauvagen Margot Courgeonin opissa. Tutustuin häneen Instagramin kautta ja kysyin, saisinko tulla käymään työhuoneella ja olisiko hänellä aikaa myös opettaa minua. Hän opiskeli teollista lasinpuhallusta, mutta olemme yhtä mieltä siitä, että liekkitekniikkaa voi käyttää paljon muuhunkin. Hän valmistaa astioita ja on teknisesti hyvin taitava ja asiantunteva. Itse teen edelleen ”virheitä” enkä usko olevani kypsä valmistamaan astioita.

Kun olen kisällinopissa, tekee mieli oppia kaikki samalla kertaa. Mutta eihän se niin mene. Lasin käsittelyä pitää harjoitella kärsivällisesti. Voisihan sitä mennä kouluun oppimaan tekniikkaa, mutta taiteilijapuoleni haluaa vain leikkiä. Kisällinopissa oppii perusasiat, mutta haluan myös pitää kiinni ilmaisunvapaudestani. Joskus se menee niin, että mitä enemmän oppii, sitä enemmän alkaa rajoittamaan ilmaisuaan. Tällä hetkellä haluan pysyä vapaana ja outona.

Kati Peltola

Viittasitkin jo siihen, että teet työsi hyvin intiimillä mittakaavalla. Valmistat keholla pidettäviä tai pieniä kodin esineitä. Viehättääkö pienuus vai liittyykö mittakaava ehkä aiemmin mainitsemaasi arkuuteen ja nykyisten materiaaliesi rajoituksiin?

Olen tosiaan eniten mukavuusalueellani, kun työstän lasia pienessä mittakaavassa, mutta aion myöhemmin tehdä suurempia ja veistoksellisempia töitä. Tällä hetkellä minulla ei ole riittäviä työkaluja isoihin juttuihin, mutta on hyvä katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa haluaisin esille isompia taideteoksia, mutta tällä hetkellä se on liian haasteellista, ja odotan ihan mielelläni, kunnes minulla on esitellä nykyistä isompi kokoelma.

Keholla pidettäviä esineitä ovat korut, joita rakastan tehdä, mutta käsitän ne taiteeksi. Sitä haluan kehittää jatkossa enemmänkin.

Mitä tarkoitat sillä, että käsität korut taiteeksi?

Korut ovat aina kiinnostaneet, mutten käytä niitä itse kovin paljon. Lasikorut ovat ensinnäkin tosi kauniita. Mutta myös lyhytikäisiä, ja aika ja väliaikaisuus ovat tärkeitä teemoja töissäni.

Moni kysyy, että mitä jos koru menee rikki. No, totta kai ne voivat mennä rikki. Nehän ovat lasia. Silti minusta on tosi kiinnostavaa tehdä hauraita, mahdollisesti lyhytikäisiä koruja.

Juttelin vähän aikaa sitten jonkun kanssa ensimmäisistä tekemistäni ja pitämistäni lasisormuksista, ja siitä, että ne menivät aina rikki. Viime aikoina en ole juurikaan rikkonut korujani, ja se kertoo, että olen muuttanut tapojani. Liikun ehkä eri tavalla kuin ennen tai olen huolellisempi, kun pidän lasikoruja, ja se on kiehtova oivallus. Kirjoitin jokin aika sitten jutun sormuksistani. Siinä sanoin, että ne ovat tiedostamista varten, ja että niitä käytetään silloin, kun halutaan muistaa se hetki. Ne ovat väliaikaisia, niin kuin kaikki ihmisen elämässä, ja voivat mennä rikki minä hetkenä hyvänsä.

Valmistellessani haastattelua löysin gradusi, joka kartoittaa nykykäsityötaiteen välittäjiä Helsingissä. Se oli monessa mielessä kiinnostava. Oli vähän masentavaa lukea, että Suomessa on niin vähän tilaisuuksia ja ponnahduslautoja nuorille suunnittelijoille. Miksi päätit kirjoittaa juuri tästä aiheesta ja mihin lopputulokseen päädyit oman toimintasi suhteen?

En halunnut kirjoittaa omasta toiminnastani. Siinä vaiheessa en halunnut palautetta omasta työstäni, koska tiesin ottavani sen liian henkilökohtaisesti. Olin harkinnut uraa muotoilun välittäjänä, joten tartuin siihen. Pääpointti oli se, että halusin ymmärtää design-maailmaa ja asemoida itseni siihen.

Näin jälkeenpäin ajatellen kaipasin myös vastauksia kysymyksiin, joihin Aalto-yliopistossa ei osattu vastata. Olin juuri valmistumassa, ja halusin tietää, mitä se käytännössä tarkoittaa, että on paperit kädessä. Aloitin maisteriopinnot, kun muotoilun laitos sijaitsi vielä Arabiassa. Koulutusohjelmani lakkautettiin, ja koko laitos muutti Otaniemeen, ja sitten tuli koronapandemia. Minulla kävi huono tuuri opintojen suhteen. Odotin paljon maisteriopinnoilta, joita en sitten saanut suorittaa loppuun. Onneksi ympärilläni oli upeita tyyppejä, ja keskustelut muiden opiskelijoiden kanssa olivat tosi hedelmällisiä.

Koulun pitäisi olla paikka, missä saa haaveilla, mutta olisin halunnut myös puhua ammatin realiteeteista. Olisin halunnut saada enemmän tietoa yrittämisen käytännöistä. Lisäksi olisin halunnut puhua enemmän käytännön työstä. Minusta kurssit ovat liian lyhyitä eikä niiden aikana ehditä kunnolla keskustella, mutta se puoli on varmaan jo vähän muuttunut…

Gradun tarkoitus oli siis auttaa valmistautumaan työhön muotoilun ammattilaisena?

Niin varmaan. Piti miettiä seuraavia steppejä. Tajusin, että taiteen välitys ole oikea polku minulle ja päätin keskittyä omiin teoksiin. Aluksi en halunnut olla kaupallinen muotoilija ja hakeuduin enemmän taiteen puolelle, mutta nyt olen palaamassa koko ajan enemmän muotoilun pariin.

New Yorkin Suomen instituutin residenssihaastattelussa sanoin, että pidän itseäni enemmän taiteilijana kuin muotoilijana. Yksi paneelin jäsenistä sanoi, että useimmilla töilläni oli käyttötarkoitus. En siis pääse irti muotoilutaustastani! Nyt olen hyväksymässä sen. Voin sanoa: olen muotoilija. Ehkä minua vaivaa se, että kaikki kutsuvat itseään nykyään muotoilijoiksi, ja haluan olla erikoistapaus [naurua].

Puhutaan seuraavaksi työhuoneestasi. Siellä on muitakin muotoilijoita. Miten yhteistyönne toimii?

Jep, samassa tilassa on kaksi muuta muotoilijaa: Mimi McPartlan, joka tekee keramiikkaa, ja Sara Moayed, joka tekee sisustus- ja kalustesuunnittelua. Meillä on polttouuni ja näyteikkuna, koska tila on katutasossa. Haluaisimme kaikki kehittää galleriapuolta, mutta siihen ei tahdo löytyä aikaa. Haluaisimme pitää ikkunassa vaihtuvaa näyttelyä.

Näyteikkuna on aika pieni, joten on haasteellista saada se riittämään kolmelle. Toimintaa rajoitta sekin, että minä käytän kaasua. Jos teen lasitöitä, tulen paikalle aamusta ja Sara ja Mimi sitten iltapäivästä. Usein olemme täällä yhtä aikaa, mutta silloin olen yleensä läppärillä. Kunhan ilmanvaihto saadaan kuntoon, voimme kaikki tehdä töitä yhtä aikaa.

Kuulostaa siltä, ettet ole kovin kiintynyt nykyiseen työtilaan. Vastaako se tarpeitasi?

Voi ei, en minä sitä tarkoittanut. Olen kyllä kiintynyt siihen. Se sijaitsee lähellä asuntoani tosi kivalla paikalla. Meillä on pieni terassikin, ja pidimme ihan vasta ekat ikkunanäyttelyn avajaiset – Hikari Nishidan julkaisunäyttelyn — ja on ollut tosi kivaa kutsua ihmisiä tapahtumiin.

Tila on pieni mutta kodikas, ja olemme Saran ja Mimin kanssa niin hyviä ystäviä, että voimme toimia samassa tilassa. Joskus voi olla haasteita, mutta onneksi teemme kaikki eri asioita ja pystymme tukemaan toisiamme. Jos minun pitää mennä lasitapahtumaan, enkä halua mennä yksin, Mimi ja Sara tulevat mukaan. Kirjoitamme yhdessä apurahahakemuksiakin. Yhteistyö on kivaa, enkä haluaisi työhuonetta ilman heitä.

Mainitsit, että olet myöhemmin tänä vuonna menossa New Yorkin Suomen instituutin residenssiin. Sehän on jännittävää. Mitä aiot tehdä residenssissä?

Se tapahtuu syys-lokakuussa. Toivottavasti voin käydä Urban Glassin kursseilla Brooklynissä. Siellä vuokrataan työpisteitäkin. Aion harjoitella paljon ja käydä luennoilla. Lisäksi käyn tietysti Corningin lasimuseossa, ja katsotaan, mitä muuta. Residenssi on unelma, joka toteutuu. Otan siitä kaiken irti, jahka pääsen sinne.