Ruotsalaissuunnittelija Fredrik Paulsen ei halua nähdä enää yhtäkään 1920-luvun kahvilatuolia

Helsinki Design Weekillä järjestetyn Finnish Design Shopin Product Sustainability -lanseerauksen paneelikeskustelussakin esiintynyt Fredrik Paulsen elää jatkuvassa viha-rakkaussuhteessa alansa kanssa: kulttuurisen ilmaisun tulisi hänen mielestään aina ohittaa kaupalliset intressit. Paulsen karsastaa ajatonta suunnittelua ja uskoo, että klassikoista tulee klassikoita juuri siksi, että ne heijastavat omaa aikaansa.

Fredrik, sinut tunnetaan erityisesti suunnittelemistasi tuoleista. Miksi tuolit? Mikä niissä kiehtoo? 

Suunnilleen jokainen ihminen tietää, mikä tuoli on ja miltä se näyttää. Jokaisella ihmisellä on oma suhteensa arkiseen käyttöesineeseen. Yhdelle se on vain huonekalu, toiselle se on taideteos. Minua kiehtoo, miten monta erilaista käyttötarkoitusta tuolilla voi olla: ruokapöydän tuoli, pinottava tuoli tai tuoli, jolle istut solmimaan kengännauhat eteisessä.

Minua kiehtoo myös ajatella kaikkia maailman tuoleja pitkässä aikajanassa. Niillä on neljä jalkaa, istuin ja selkänoja, siitä ei pääse mihinkään. Ajan mittaan näemme kuitenkin pienen pieniä muutoksia, jotka kertovat ihmiskunnan kehittymisestä ja siitä, miten olemme keksineet uusia valmistustapoja ja tekniikoita. 

Sanot, että sinulla on viha-rakkaussuhde alaasi. Mitä se tarkoittaa?

Minusta on ihanaa olla suunnittelija. Rakastan suunnittelua kulttuurisena ilmaisuna. Minusta on hienoa tehdä funktionaalisista käyttöesineistä taidetta. Olen harrastanut pitkään skeittausta, ja pidän samalla tavalla hauskaa suunnitellessani ja tehdessäni töitä käsilläni kuin pidin lapsena skeittilaudalla. 
Sen sijaan en ole kiinnostunut design-maailman pinnallisesta puolesta saati muotoilutuotteista kaupallisina hyödykkeinä, joilla tuodaan esiin statusta. Se on noloa ja herättää minussa lähinnä myötähäpeää. Kauniisti ilmaistuna haluaisin räjäyttää alan kaupallisen ja kulutuskeskeisen puolen. 

Miten sitten pidät yllä vastarintaa?

Suunnittelemalla esineitä vain itselleni. Tärkein kysymys, jonka suunnittelija voi itseltään kysyä, on “miksi”. Urani olennaisin ohjenuora on ollut pysyä itsekriittisenä ja kyseenalaistaa tekemistäni. Miksi haluaisin, että tuotteitani valmistettaisiin ja myytäisiin massoittain? Pystyisinkö siten tuomaan pöytään mitään itselleni tärkeitä periaatteita? Jos vastaus on kielteinen, hommaan ei kannata ryhtyä. Minulle suunnittelu on ennen kaikkea itseilmaisua. 

Yrityksistä puheen ollen: suunnittelit juuri huonekaluvalmistaja Vaarniille tuolin. Miten yhteistyö istui arvoihisi?

Olin hyvin kiinnostunut yhteistyöstä heti, kun kuulin perustajien mission. He suhtautuvat työhönsä hyvin intohimoisesti ja heillä on selkeä visio Vaarniin olemassaololle. Vaarnii valmistaa huonekaluja männystä. Raaka-ainetta on Suomessa runsaasti, mutta se tuntuu jäävän muiden materiaalien varjoon. Minusta on hyvin kaunista hyödyntää jotakin, mikä ei välttämättä kelpaa monille. Et tarvitse maailman hienointa materiaalia tehdäksesi jotakin maailman hienointa.

Miten perustelet suunnittelemiesi huonekalujen olemassaolon?

Tarkastelen huonekaluja taiteellisena ilmaisuna kaupallisten tuotteiden sijaan. Yhtä hyvin voisi siis kysyä, tarvitseeko maailma enää yhtään uutta biisiä tai taideteosta? On jo niin paljon kuunneltavaa ja nähtävää. Minun ei tarvitse tuottaa massoittain uutta tavaraa – voin tehdä yhden tai kaksi tuolia, jotka sijoittuvat johonkin tiettyyn kontekstiin. Tein mitä tahansa, sen olemassaololle on oltava perustelut. Jos joku yritys haluaa tuottaa suunnittelemiani tuoleja, projektin on tuotettava jotakin lisäarvoa, ei vietävä jotakin pois. 

Kerro vielä lyhyesti, minkälaisen tuolin suunnittelit Vaarniille. 

Se on ennen kaikkea järeä. Ajattelen sitä talon jatkeena: rakennusta pitävät pystyssä hirsikehikot seinien sisällä. Tuolissa on jotakin samaa. Se ei ole hento eikä se kaadu kumoon helposti. Sen ympärillä ei tarvitse olla varovainen, vaan elämä voi näyttää juuri siltä kuin se näyttää. Lapset voivat kiipeillä tuolilla ilman, että vanhempien tarvitsee olla huolissaan. Maailma ympärillämme on täynnä hermostusta ja epävarmuutta. Halusin suunnitella jotakin rauhoittavaa ja turvallista.  

Palataan hetkeksi muutama vuosikymmen taaksepäin. Minkälaisen polun olet kulkenut päästäksesi sinne, missä olet nyt?

Opiskelin 2000-luvun alussa kandiksi Beckmansin yliopistossa ja suoritin sittemmin maisterintutkinnon The Royal College of Art -taideyliopistossa. Lontoossa vallitsi noina vuosina suorastaan design-buumi: gallerioissa järjestettiin pieniä itsenäisiä näyttelyitä ja työpajoja, jotka keskittyivät ei-kaupalliseen taiteeseen ja muotoiluun. Halusin tuoda ilmapiirin mukanani takaisin Ruotsiin. 

Muutettuani takaisin perustin oman studion – se oli valtava juttu minulle silloin – ja ryhdyin järjestämään siellä esimerkiksi ryhmänäyttelyitä ja työpajoja nuorille ja itsenäisille suunnittelijoille. Halusin ruiskuttaa energiaa suunniteluskeneen enkä vain istua nurkassa valittamassa, miksei missään ole vaihtoehtoisia näyttelytiloja eikä missään tapahdu mitään siistiä. 

Mainitsit aiemmin, että tunnet suunnittelijan työssäsi samanlaista iloa kuin nuorena skeitatessasi. Ammennatko skeittaritaustastasi jotakin muutakin suunnittelijan työhön?

Kyllä, todellakin! Opin katsomaan maailmaa uudesta perspektiivistä skeittilaudan päältä. Etsin kaupunkikuvasta paikkoja, joissa skeitata: tasaisia pintoja ja kiinnostavia esteitä, kuten portaikkoja tai ramppeja. Se muuttaa aivoituksia hyvällä tavalla. Sitä alkaa nähdä mahdollisuuksia paikoissa, joissa niitä ei aiemmin ole ollut. Mitä jos tuon betonisillan voisi kääntää toisin päin – kuinka älytön skeittiramppi siitä tulisi? Luova tapa katsoa ympäristöä ja sen mahdollisuuksia on auttanut minua paljon suunnittelijana. 

Suunnittelufilosofiasi kuulostaa kestävältä: suosit kierrätettyjä materiaaleja, välttelet massatuotantoa ja kysyt itseltäsi jatkuvasti, miksi teet mitä teet. Koetko tarvetta korostaa olevasi vastuullinen suunnittelija, vai onko vastuullisuus sinulle itsestäänselvyys?

On vaikea sanoa, kumpi tuli ensin, muna vai kana – vastuullisuus tekemisessä vai vastuullisuus harkittuna arvona. Minua kiinnostaa, miten vaatimattomista materiaaleista luodaan jotakin koristeellista, tarkkaa ja kaunista. Rakastan hylättyjä ja käytettyjä materiaaleja ja hyödynnän töissäni raaka-aineita, joita löydän ympäriltäni. Olen tehnyt niin siitä asti, kun olin aloitteleva suunnittelija, eikä minulla ollut rahaa hankkia kalliita materiaaleja. Kiinnostus vaatimattomiin materiaaleihin syntyi siis alun perin myös olosuhteiden pakosta. 

Vastuullisuuden ympärillä on paljon kaunopuheisuutta ja usein lunastamattomia lupauksia. Mikä asia sinua mietityttää, kun puhutaan vastuullisesta suunnittelusta?

Minua turhauttaa, kuinka moni luova ihminen kertoo suunnittelevansa ajattomia tuotteita. Ikään kuin ajattomuus tekisi asiasta vastuullisen ja kestävän. Jos joku haluaa ostaa jotakin, joka heijastelee menneiden vuosikymmenien henkeä, miksei hän sitten osta sitä antiikki- tai huutokaupasta? Sehän on paljon kestävämpää. 

Minua turhauttaa, kuinka moni luova ihminen kertoo suunnittelevansa ajattomia tuotteita. Ikään kuin ajattomuus tekisi asiasta vastuullisen ja kestävän. Jos joku haluaa ostaa jotakin, joka heijastelee menneiden vuosikymmenien henkeä, miksei hän sitten osta sitä antiikki- tai huutokaupasta? Sehän on paljon kestävämpää. 

Fredrik Paulsen

Mikä ajattomuuden tavoittelussa jäytää eniten?

En usko, että tämän hetken ajattomiksi miellettyjä klassikoita suunniteltiin varta vasten ajattomiksi. Esimerksiksi Alvar Aallon jakkara, Eamesin tuolit ja Louis Poulsenin PH-valaisin olivat kaikki aikaansa edellä. Ne testasivat oman aikansa suunnittelun rajoja ja niitä pidettiin innovativiisina. Uskon, että klassikoista tulee klassikoita juuri siksi, että niissä on jotakin omassa ajassaan ainutlaatuista – ei siksi, että ne imitoivat jotain jo tehtyä. Maailma ei tarvitse enää yhtäkään mustaksi maalattua 1920-luvun wieniläishenkistä kahvilatuolia. 

Mitä sinulla on työn alla nyt?

Yksi monta vuotta kestänyt projekti on tämän haastattelun hetkellä tulossa päätökseensä. Suunnittelin ruotsalaiselle kaupungille sarjan veistoksia, jotka ovat inspiroituneet tyttäreni piirrustuksista. Hän piirsi pienenä paperikaupalla liitupiirroksia, joissa oli tosi kiinnostavia muotoja. Halusin kääntää muodot valtaviksi takoraudasta väännetyiksi veistoksiksi. Yleensä takorautapalkit seisovat kaupunkikuvassa täysin suorina, eikä niihin juurikaan kiinnitä huomiota. Halusin luoda veistosten kautta nimenomaan lapsille mahdollisuuden tarkkailla ympäristöä uudella mutta samaan aikaan tutulla tavalla. Rautapalkit ovat saman värisiä kuin liidut, joilla lapset piirtävät asvalttiin: vaalean sinisiä, punaisia ja oransseja. 

Ihana ajatus, että tyttäresi piirrokset jäävät elämään veistoksina. Mistä muusta inspiroidut?

Kaikesta ympärilläni. Mutta erityisesti yllättävistä asioista, kuten esimerkiksi rakennustyömaalle spontaanisti käden ulottuvilla olevista materiaaleista kasatuista penkeistä ja muista sattuman kaupalla syntyneistä asioista, joilla ei ole muuta arvoa kuin palvella jotakin tarvetta. Kuvittele, että pistät kaiken meitä ympäröivän laatikkoon ja ravistat sitten laatikkoa. Minun käsissäni siitä kaikesta tulee huonekaluja.