Roihupelto, kaupunki vuonna 2078 - Helsinki Design Week

Helsinki Design Weekly esittelee Petri Herralan (arkkitehti, SAFA) tutkimuksen vuoden 2078 posthumanistisesta kaupungista. Suunnitelma esittelee yhteiskunnan, joka on välttänyt ihmiskunnalle tuhoisan ilmastonmuutoksen. ”Mitä jos kaupunkiympäristöä ei suunniteltaisi vain ihmisille, vaan alueen ei-ihmiset huomioitaisiin paremmin?”, kysyy Herrala.

Symbioosi

Yksi gramma maa-ainesta sisältää keskimäärin 50000 leväitiötä, 400000 sieni-itiötä ja 2,5 miljardia bakteeria – ekosysteemin kompleksisuus on niin suurta, ettei ihminen voi hallita sitä. Alan etäisten ja pienten välähdysten omaisesti käsittää olevani osa tuota järjestelmää. Elän symbioosissa triljoonien kehoni sisältämien bakteerien kanssa, solujeni sisältämät itsenäiset mitokondriot tuottavat soluille energiaa ja esimerkiksi pienenpienet punkit syövät kasvojeni kuollutta ihon pintakerrosta estäen sen hilseilyn tietokoneeni näppäimistölle. Menehdyn ilman hyödyllistä vatsaflooraa. Lisäksi hengitän moderniteetista huolimatta edelleen ilmakehän monimutkaisen kaasukierron tuloksena syntynyttä happea, juon vettä, syön luonnon tuottamaa ravintoa ja tuotan jätettä ekosysteemin hajottajien käytettäväksi. Enkö ole edelleenkin täydellisesti luonnossa, vaikka tuntuukin, että elän lähinnä rakennus- ja sisustutuotteiden sekä tekstiilien läheisyydessä? Kasvava tietoisuus luontosymbioosista ja minäkuvan laajentaminen ovat keinoja tarvittavalle näkökulman muutokselle, pois ihmis- ja tekniikkakeskeisestä maailmankuvasta. Miten uuden tietoisuuden voisi laajentaa koskemaan rakennettua ympäristöämme? Voisiko luonnon yksinkertaisesti – käytännössä monimutkaisin keinoin – palauttaa kaupunkiin?

Koska en selviäisi hengissä metsästäjä-keräilijänä alkeellisten erätaitojeni avulla, en voi haaveilla romanttisesta nomadismista. Miten voisin riittämättömältä tuntuvan kuluttaja-aktivismin lisäksi toimia vastuullisemmin ammatissani?

Arkkitehti ja uhat

Historiallisesti arkkitehdit ovat osallistuneet aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja luonnostelleet uuden, kiinnostavan, radikaalin sekä useimmiten optimistisen tulevaisuuden hahmoja ajan hengen mukaisesti, kuten Étienne-Louis Boullée 1700-luvun lopulla, Neuvostoliiton konstruktivistit 1920-luvulla tai situationistit, kuten Constant 1960-luvulla. Toisaalta arkkitehdin työympäristöä eli rakennusalaa kutsutaan usein oikeutetusti hitaasti muuttuvaksi ja konservatiiviseksi toimialaksi. Tästä on todisteena esimerkiksi viimeiset 50 vuoden ajan rakentamista hallinnut ja suuren määrän hiilidioksidia ilmaan tuottavan betoniteollisuus, vaikka talousmetsiä täynnä olevassa Suomessa sille löytyisi parempikin rakentamisvaihtoehto. Esimerkiksi VTT:n vertailevassa LeanWOOD-hankkeessa vuonna 2017 selvisi, että betonirakenteisen kerrostalon hiilijalanjälki oli 75 % puurakenteista suurempi.

Rakentaminen on kuitenkin enimmäkseen lyhytkatseista liiketoimintaa ja kulutustuotteiden valmistamista. Oma roolini, joka vastaa keskimäärin suomalaisen arkkitehdin työnkuvaa, on koko työskentelyaikani supistunut tuottamaan tälle liikealalle mahdollisimman suuren hyödyn antava, teknisesti laadukas ja parhaimmillaan myös kaunis rakennustuote. Yhteiskunnallisesti toimivia arkkitehtitoimistoja on Suomessa nykyään muutama, kun arkkitehtien määrä on yhteensä noin 3500. Arkkitehdin – ja minut – löytää valitettavasti useammin rakennustuotevalmistajan tarjoamalta ilmaiselta lounaalta kuin osallistumassa aktiivisesti ympäristönsuojelullisiin hankkeisiin. Edellisestä yhteiskunnallista muutosta vaatineesta arkkitehtisukupolvesta ja Arkkitehtiosaston valtauksesta on kulunut lähes 50 vuotta eikä heillä ollut huolenaan mitään nykyisen mittakaavan uhista. Mitä tuolle sukupolvelle tapahtui ja voisiko uusi muutossukupolvi olla kasvamassa?

Kestävän yhteiskunnan tehtävänä on liberaalin humanismin nimissä luoda mahdollisimman paljon hyvinvointia mahdollisimman monelle tasavertaiselle jäsenelleen sekä ulottaa hyvinvointi koskemaan muita luontokappaleita. Äänestäminen ja sen jälkeen passiivisena pysyminen neljän vuoden ajan ei tunnu riittävältä. Ilmastonmuutos on jo käynnissä ja on toimittava heti. Kun rakennetun ympäristön osuus Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on kolmannes ja alan muutos paremmaksi tapahtuu aivan liian hitaasti, arkkitehtina on varmasti jotakin tehtävissä. Mutta tuntuu vaikealta asemoida itsensä aikakaudella, jolla edesmenneen norjalaisen syväekologi Arno Naessin sanoin näkyy oikealla atomiajan individualistinen tyhjyys ja vasemmalla orgaanisten ja mystisten näkemysten valtameri biodynaamisine tuotteineen ja vaihtoehtohoitoineen.

Uusi näkökulma

Klassisessa valistuksen ajan humanistisessa ajattelussa ihminen on arvotettu muita luontokappaleita korkeammalle, teknisesti edistykselliseksi ja ympäristöä mittaavaksi sekä sitä lopulta hallitsevaksi lajiksi. 1970-luvulla, pitkän materiaalisen ja teknisen edistyskauden jälkeisen öljykriisin ja ensimmäisten laajempien ympäristöliikkeiden aikakaudella ihmiskunnan kasvun lopputulos alkoi piirtyä selkeästi esiin esimerkiksi Rooman Klubin Kasvun rajat -teoksessa. Posthumanismin voi nähdä filosofian vastineena tuolle liikehdinnälle. Nyt ei-ihmiset nähtiin yhtä arvokkaina ihmisten kanssa.

Posthumanismi on edelleen riittävän voimakas käsite uhkaavien tulevaisuusskenaarioiden vaatimuksiin. Koska olemme riippuvuussuhteessa ympäristöömme, muiden luontokappaleiden hyvinvoinnin huomioon ottavan näkökulman avulla on mahdollista turvata ekosysteemin kestävyys. Vaikka eri lajit ovat kautta historian vaikuttaneet kulloiseenkin luonnonjärjestelmään, kuormitus on ollut niin vähäistä, että järjestelmä on kyennyt mukautumaan siihen. Kuten amerikkalainen paleontologi ja biologi Anthony Barnosky kuvaa kirjassaan Loppupeli. Onko maapallo keikahduspisteessä? (Vastapaino 2017) ihmisten tapauksessa vaarana on ekosysteemin ylikuormittamisen jatkuminen nykytasolla, jolloin järjestelmä ei enää palaudu, vaan muuttuu keikahduspisteen jälkeen tuntemattomalla tavalla ja lakkaa ylläpitämästä meitä. Etenkin nopeasti ja ennakoimatta tapahtuvana tuon kaltainen muutos, kuten esimerkiksi yhtäkkinen globaali katovuosien sarja, johtaa ennennäkemättömiin yhteiskunnallisiin ongelmiin esimerkiksi ruoan hinnan noustessa pilviin. Tällöin vähävaraisempien maiden asukkaiden on pakko lähteä liikkeelle henkensä pitimiksi.

Arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa näkökulman muutos tarkoittaa, että kaupunkiympäristöä ei tulisi suunnitella vain ihmisille, vaan alueen ei-ihmiset olisi huomioitava nykyistä paremmin. Ei-ihmiset pitävät sisällään esimerkiksi eläimet, eliöt, kasvit ja ekosysteemille olennaiset luonnomuodostelmat, kuten niityt, kosteikot ja metsät. Nykykaavoituksessa luonto huomioidaan suojeltavien lajien ja lajien siirtymisen mahdollistavien ekologisten käytävien avulla. Posthumanistinen näkökulma laajentaisi kaavoituskeinot kokonaisvaltaisemmaksi. Luonto voisi tulla osaksi kaupunkia. Lisäksi, kuten edesmennyt ekologi Ilkka Hanski on ehdottanut, Etelä-Suomessa voitaisiin kolmannes alueesta määritellä ”monikäyttöalueiksi”, joiden sisällä kolmannes alueesta on suojeltua. Näin ollen suojeltu alue nousisi 10 prosenttiin, joka on jo viisinkertainen määrä nykyiseen verrattuna.

Kuten norjalainen syväekologi Arne Naess on kuvannut esimerkiksi teoksessaan Ecology, Community and Lifestyle, ei ekologisesti ja moraalisesti ole tärkeää ainoastaan lajien monipuolisuus, vaan myös niiden suuri lukumäärä. Myös muilla lajeilla on oikeus kukoistaa. Kun pienennämme vaikutuksemme ei-ihmisiin mahdollisimman pieneksi – ei kasvihuonekaasupäästöjä, ei enää valtavia laidunmaita kasvispainotteisen ruokavalion ansiosta, ei saasteiden ja kemikaalien päästämistä ympäristöön, materiaalisen kuluttamisen vähentäminen esimerkiksi kiertotalouden avulla, väestömäärän kasvun pysäyttäminen – voi ympäristö selvitä kuormituksesta ja jatkaa luonnollista kiertokulkuaan, kaasujen käsittelyä ja ravinnon tuottamista. Kestävämpi tasapaino ihmisten ja muiden luontokappaleiden välillä mahdollistaa ihmisten jatkuvan hyvinvoinnin.

Luontoyhteys

Oleellinen kaupunkisuunnittelullinen haaste ilmastonmuutoksen ja joukkosukupuuton lisäksi on kaupungistumisen aiheuttama luontoyhteyden katkeaminen, joka on biodiversiteettihypoteesin mukaan aiheuttanut huolestuttavan määrän erilaisten tulehdussairauksien ja allergioiden lisääntymistä. Kaupunkialueiden ekologiset käytävät eivät riitä täyttämään luontoon liittyviä symbioottisia tarpeitamme. Olennaista on suora kontakti luontoon, katselu lähiön kerrostalon ikkunasta ei riitä.

Uudenlainen kaupunkiekosysteemi voi palauttaa luonnon lähelle ihmistä – jopa hänen sisälleen – sekä toimia aidosti terveyttä edistävänä elinympäristönä: luonnonläheisyyden kasvaessa esimerkiksi lapset voivat möyriä mullassa ja saada suolistoonsa enemmän elintärkeitä mikrobistoja, jotka lisäävät immuniteettia.

Välittömässä läheisyydessä sijaitsevan, vapaan luonnon sisältävä kaupunki voisi tuottaa onnellisuutta ja lisätä terveyttä myös biofiliahypoteesin kannalta. Ihminen on koko 300000 vuoden historiansa ajan elänyt välittömässä luonnonläheisyydessä ja vasta teollistuminen on etäännyttänyt meidät siitä. Japanilaiset puhuvat ”metsässä kylpemisestä” eli Shinrin-Yokusta terveyttä lisäävänä tekijänä. Konkreettisesti biofiliahypoteesin puolesta todistaa luonnossa oleskelun aikaansaama stressihormonitasojen, kuten adrenaliinin ja kortisolin, lasku, joka mitattiin esimerkiksi 24 japanilaisessa metsässä tehdyissä kokeissa.

Laajemmin tarkasteltuna ja englantilaisen filosofi Timothy Mortonin sanoin, kasvun näkeminen itsessään tavoiteltavana ja aina hyvänä asiana on peräisin ajalta noin 12000 vuotta sitten, kun ihmiskunta siirtyi pois luonnon kanssa yhdessä eläneistä nomadiheimoista kohti maatalousyhteiskuntaa. Maatalouteen siirryttäessä ihminen aloitti myös näennäisen luonnon hallinnan pyrkiessään aina mahdollisimman suureen satoon tietyllä maa-alueella verrattuna entiseen, eläinlaumojen vuosikiertoon perustuneeseen ravinnonhankintaan. Huolimatta siitä, että ihmiskunta on keskimäärin kasvattanut hyvinvointiaan, on todellinen hyvinvointi kertynyt aina pienelle vähemmistölle. Noin kolme miljardia ihmistä elää köyhyydessä, jossa päivittäin käytettävän rahan määrä on alle 2,5 dollaria. Hyvinvoiva osa ihmisiä on samalla päästänyt valloilleen maailmanlaajuisen joukkotuhoaseen, ilmastonmuutoksen.

Kaupungit

Koska jo yli puolet maailman asukkaista asuu kaupungeissa ja määrän on arvioitu kasvavan 2,5 miljardilla asukkaalla vain vuoteen 2050 mennessä, jolloin urbanisaation määrä on noin 70 prosenttia, on juuri kaupunki muutoksen tapahtumapaikka. Nykyään suurimpien kaupunkien olemus on kasvanut valtaviin mittoihin. Kymmenien miljoonien asukkaiden hyperkaupungeista, kuten Shanghaista, Mexico Citystä ja Delhistä, on vaikea sanoa mistä ne fyysisesti alkavat ja mihin päättyvät. Ne lähentelevätkin olemuksellaan käsityskyvyn ylittävää mysteeriä, transsendenttia. Kaupunki on tehokkuuden, kulttuurin, kaiken kuvittelukyvyn ylittävän dekadenssin, jatkuvan uutuudenviehätyksen, unelmoinnin, yksinäisen anomian ja simmeliläisen esittäytymisen syntymäpaikka. Kaupunki tunkeutuu keuhkoihin ja verenkiertoon savusumun pienhiukkasina. Se on loskaa, jonka auto lennättää lumihangessa istuvan kerjäläisnaisen päälle, junien jarrulevyistä irtoavan pölyn tuoksu metroasemalla tai rintakehässä resonoiva synteettisen bassorummun ääniaalto.

Massiivinen maanviljelyskulttuuri johti teollistumiseen, jonka jälkeinen suurkaupunki päästi ilmastonmuutoksen lopullisesti valloilleen kerätessään rajattomat määrät pääomaa kehitysmaiden asukkaista tai luonnosta piittaamatta. Kaupungistumisen ensimmäisen aallon tiiviimpien korttelirakenteiden, talouskeskusten pilvenpiirtäjien, aidattujen McMansion-alueiden ja vähittäiskaupan hallien lisäksi kaupungit sisältävätkin etenkin epätasa-arvoisemmissa maissa köyhälistön ad-hoc-tyyppisesti rakennettuja, silmänkantamattomiin jatkuvia hökkelikyliä. Kuten Yhdistyneiden kansakuntien raportti World Economic And Social Survey 2016, Climate Change Resilience: An Opportunity For Reducing Inequalities kertoo, maaseudun köyhimpien ihmisten lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset, kuten hyvin korkeat lämpötilat, tulvat, rankkasateet ja myrskyt vaikuttavat näiden alueiden asukkaisiin tuhoisimmin, koska alueilla on yleensä hyvin vähän sietokykyä niitä kohtaan.

Kaupungeilla on moraalinen velvollisuus reagoida ilmastonmuutokseen. Tiivis kaupunki kykenee asuttamaan suuren määrän ihmisiä pienemmällä peittoalalla ja ympäristönkulutuksella sekä tehokkaammalla energiantuotanto- ja liikennejärjestelmällä verrattuna matalaan ja laajalle alueelle levittäytyvään asumiseen. Niillä on hallitsevan asemansa, sisältämänsä tietotaidon, väestötiheytensä ja muutosvalmiutensa ansiosta edellytykset toimia maailmanpoliittisten sekä taloudellisten muutosten mahdollistajina. Ne voivat esimerkiksi siirtyä helpommin hiilineutraaleiksi ja implementoida tasaisen talouden tarvitsemia kulttuurisia ja työaikapoliittisia muutoksia, työajan vähentämistä, kulutuskulttuurin vähentämistä ja muuttamista saastuttamattomaksi sekä julkisten palveluiden ja viheralueiden lisäämistä.

Voiko betoniviidakko muuttua luonnolliseksi taigaksi eli pohjoiseksi havumetsävyöhykkeeksi, vaikka urbanisaatioaste ja asukastiheys kasvaisivatkin?

Roihupellossa 21.6.2078

Naapurustot ja yhteiskunnalliset perustehtävät

Roihupelto, kuten muutkin ekologisen jälleenrakennuskauden jälkeiset asutuskeskittymät, on hyvin yhteisöllinen alue. Etenkin oman korttelin asukkaat muodostuvat tutuiksi yhteisten varsinaisen ammatin ohessa suoritettavien työtehtävien, päätöksenteon ja usein järjestettävien yhteisten juhlien ansiosta. Kaikki ovat mukana toimissa kykyjensä ja kuntonsa mukaan. Tulo- ja varallisuuserot ovat pieniä, jolloin kaikki voivat aidosti toimia yhdessä. Epäsosiaalisuutta torjutaan ystävällisyydellä. Keskustelu ja suora päätöksenteko yhteisissä asioissa ovat tärkeässä asemassa.

Ruutukaava-alue jaetaan noin 10 korttelin naapurustoihin, jotka järjestävät esimerkiksi ruoan- ja energiantuotannon, rakennusten kunnossapitotyön sekä kulttuuri- ja harrastustoiminnan. Myös hoivatyö on järjestetty sektoreittain, jokaisella alueella on omalääkäri ja -hoitajat sekä lasten ja vanhusten hoitoyksiköt. Yhteiskunnalle arvokkaat perustoiminnot on edelleen kustannettu julkisin varoin. Kaikki ymmärtävät ruoan kasvattamisen tai hoivatyön edellytykset sekä arvon. Asiat eivät enää ilmesty fossiilitalouden mukaisella ajasta ja paikasta riippumattomalla tavalla kaupan hyllylle, vaan ihmiset kunnioittavat raaka-aineresursseja.

Yhteiskunnallinen muutos pois kasvutaloudesta kohti ekologisesti sietokykyistä yhteiskuntaa edellytti työajan lyhentämistä keskimääärin 25 tuntiin viikossa, josta noin neljäsosa kuluu edellä mainituissa töissä. Alueen keskellä sijaitseva pelto, laidunmaat ja kortteleiden sisäpihojen sekä kattoterassien viljelyalueet tuottavat parhaimmillaan neljäsosan alueen asukkaiden ravinnosta. Asukkaiden muodostamat osuuskunnat hoitavat alkutuotannon ja jakelun palkattujen maanviljelijöiden avustuksella. Valtion tutkijat ovat kehittäneet eri alueille toisiaan tukevia, kestäviä vuoroviljelymenetelmiä.

Viheralueet

Alueella on lisätty uhanalaisia perinnebiotooppeja, kuten niittyjä, hakoja ja ketoja. Vapaa viheralue kulkee ympäröivistä rauhoitetummista metsistä asuinkortteleiden väleihin. Korttelin sisäinen alue on yleensä hyötyviljelyvaltaista. Rakennusten pinnoilla hyötyviljely vaihtelee vapaan kasvuston kanssa. Alueen itä-länsisuunnassa halkaiseva hulevesijärjestelmä kerää tulvakauden vedet ojiin ja altaisiin, joista ne voidaan käyttää kasteluvedeksi. Rakennusten kattopinnat keräävät sadevedet asukkaiden käytettäväksi.

Liikenne

Metroverkosto kattaa nykyään hyvin koko pääkaupunkiseudun. Automaattinen ryhmäkuljetin, eräänlainen robottisähköbussi, vie ihmiset haluttaessa Roihupellon metroasemalta alueen kaukaisempiin osiin. Muuten kevyet kulkuneuvot, polku- ja sähköpyörät, ovat alueen suosituimpia liikkumismuotoja. Sähköpyörät ovat alkaneet muistuttaa enemmän mopoautoja ja suurimmat mallit jopa pieniä henkilöautoja. Myös joitakin yhteisomistettuja sähkö- ja biokaasuautoja löytyy edelleen. Tavarankuljetus tapahtuu yleisesti lentolaitteilla, kaupungeissa myös polkupyörälähetit ovat yleisiä. Itseajavien autojen ja autoliikenteen yleisen vähenemisen jälkeen Itäväylä kavennettiin kaksikaistaiseksi tieksi 2030-luvulla, jolloin maa-alaa saatiin takaisin luonnolle ja hyötyviljelylle.

Ilmastonmuutos ja talous

Roihupellon resilienssi ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia ilmiöitä kohtaan on huomattavasti suurempi, kuin perinteisessä modernistisessa kaupungissa. Yleinen kuormitus luonnolle on minimoitu. Alue ei tuota lainkaan kasvihuonekaasuja, se kerää biokaasun maatalouden tuotoksista ja kierrättää kaiken pitkälle kehittyneen kiertotalouden käytettäväksi. Siirtymäkauden ristiriidat ja globaalit, myös Suomen yhteiskuntaan vaikuttaneet ongelmat, päällimmäisenä kymmenien miljoonien ihmisten muuttoliike ja vastaanottaminen, pakottivat hallinnon siirtämään yhteiskunnalliset arvot altruistisen, luonnonläheisen maailmankuvan välittämiseen ja talouden muuttamiseen resilientimmäksi. Talous on kasvuun perustumatonta ja ihmisten hyvinvoinnin takaavaa. Muutos oli valtava ponnistus. Jälkikeynesiläisten taloustieteilijöiden suosimat työkalut, kuten työpaikkatakuu, jossa minimipalkattua työtä oli aina tarjolla sekä perustulo toimivat muutoksen aikaansaamisessa: töitä oli runsaasti uusiutuvan energian tuotantolaitosten rakentamisesta hoivatyöhön ja maanviljelyyn. (Vaihtoehtona olisi ollut harvojen alojen pidättäytyminen fossiilisen ajan tuotantomenetelmissä ja massatyöttömyys.) Myös julkiset palvelut nousivat merkittävään asemaan.

Rakennukset

1960-luvun metabolistinen ja modulaarinen arkkitehtuuri, kuten Archigramin ylöspäin levittäytyvät moduulikaupungit, Tokiossa sijaitsevat Kurokawan modulaariset rakennukset sekä esimerkiksi Constantin Homo Ludensin eli leikkivän ihmisen hedonismille rakentuva kaupunki saivat innostuksensa nopeasti kehittyvästä teknologiasta, kaupungistumisen kiihtymisestä ja yhteiskunnallisesta vapautumisesta. Samat lähteet toimivat perusteina myös Roihupellolle. Täällä ne yhdistyvät bioteknologiaan, nanoteknologiaan sekä ympäristöolosuhteet ja esimerkiksi luonnollisen ilmanvaihdon huomioivaan 1900-luvun alkupuoliskon bioklimaattiseen arkkitehtuuriin. Rakentamisen yleiset uudet periaatteet huomioiden lopputuloksena on sarja keskenään erilaisia kortteleita, joiden tiiviit ja raemaisesti elävät massat porrastuvat, nousevat maanpinnalta siltamaisiksi rakenteiksi ja kasvavat ylöspäin.

Rakentamisen periaatteet

– Valtaosa rakentamisesta on mahdollisimman lähellä tuotettua puuta, rihmastorakennetta tai niiden yhdistelmiä

– Rakennusten maanpinnan peittoalan tulee olla pieni

– Rakennusten varjostamisen tulee olla vähäistä

– Rakennusten tulee luoda asuntojen välittömään yhteyteen riittävästi ulkotiloja

– Rakennusten toimintojen on mahdollisuuksien mukaan oltava yhteiskäytössä

– Rakentamisen ja asumisen on häirittävä alueen eliöstöä mahdollisimman vähän (rakentaminen, asuminen, melu, valaistus, liikenne, oleskelu ym.)

Rakennukset ja yhteisöllisyys

Rakennukset ovat esteettisesti ja muodoltaan yksilöllisiä ja sisältävät runsaasti yhteisöllisiä tilaratkaisuja. Rakennukset on jaoteltavissa yksityisyyden ja yhteisöllisyyden asteen mukaisesti. Seuraavaksi on esitelty kaaviomaisesti osa rakennuksista sekä niiden tilojen jakautumisperiaatteet yksityiseen ja yhteiseen tilaan.

Tekniset ominaisuudet

Rihmastorakentaminen on yhdistelmä luonnollista kasvia, nanotekniikkaa ja 1900-luvun rakentamista: ensin puhdistetulle ja vahvistetulle maaperälle rakennetaan puinen kasvurunko. Sienirakenne, joka on yhdistelmä kierrätettyä puu- tai kuituseosta, lujuuden antavaa ligniiniä ja sienirihmastoa, injektoidaan drone-alusten tai nosturien avulla puurungolle, jonka jälkeen injektioaines kasvaa ja sitoo kokonaisuuden lopullisesti kiinteäksi ja lähes massiivipuun vahvuiseksi kokonaisuudeksi noin kahdessa viikossa.

Mycelium-rakenne on joustava, käytännössä hiilineutraali, pitkäikäinen ja terveellinen rakentamistapa. Kova, kiniinimäinen pinta kestää hyvin sään ja lämpötilan vaihteluita sekä mekaanista kulutusta. Vaurion esiintyessä rakenne tekee ilmoituksen asukkaiden tietojärjestelmään ja korjaa automaattisesti itsensä. Materiaalista voidaan kasvattaa myös kiinteitä kodinkalusteita, kuten istuimia, pöytiä ja sohvia. Agar-levästä valmistetut ikkunat asennetaan suoraan rakenteen päälle. Rihmasto sitoo ikkunat, ovet ja muut asennukset kuten sähkövedot kiinni itseensä. Ilmanvaihtokanavat ja muu tekniikka sijaitsevat usein rakenteen sisällä.

Kerroksia tarkemmin katsoessa havaitsee, miten siitä työntyy ulos monimuotoisia ulokkeita. Asukas voi laajentaa asuntoaan määrättyjen rajojen sisällä melko vapaasti.

Asunnossa

Jämäkästä, umpinaisesta ja mykästä luonteestaan huolimatta mycelium-rakennus on ”elossa”. Se ei kuitenkaan aktiivisesti kasva hometta tai muuta suunnittelematonta kasvustoa vaan valmiin tilan saavutettuaan se muuttuu passiiviseksi ja kova pinta on eloton. Aluksi suhtautuminen rakennukseen oli varauksellista ja painajaiset ihmissyöjäsienestä yleisiä. Asetelma, jossa rakennus on sekä jonkinlainen itsenäinen lemmikki että elintärkeän suojan, kodin ja ruoan kasvualustan tarjoava eliö, on hämmentävä ja kaikenkattava. Asukas on kuin osa rakennusta ja sen elimistön normaaliflooraa. Asema ympäristön hallitsijana hämärtyy.

Asukas sijoitti jo suunnitteluvaiheessa talvipuutarhaan, keittiöön ja makuuhuoneeseen hydroponisesti viljeltäviä pintoja, joilla hän kasvattaa viiniköynnöstä, yrttejä, vihanneksia, tietysti sieniä ja muita koristekasveja. Erityisesti asukas piti makuuhuoneestaan, joka on kauttaaltaan köynnösten peittämä. Sisäilma on aina erittäin hyvä ja terveellisen kostea, ja early man -teorioihin uskovana hän kertoo, että tuntuu kuin hän olisi palannut ihmiselle tarkoitettuun alkuperäiseen asuinpaikkaan.

Rakennus toimii myös mycoremediaation eli biopuhdistuksen suorittajana. Teknisten tilojen puhdistusjärjestelmä sisältää erilaisia sienikasvustoja kunkin puhdistusoperaation mukaan. Se käyttää lähes kaiken asukkaista irtoavan jätteen, kuten biojätteet, hiilidioksidin, nesteet ja ulosteet hyväkseen ja muuntaa ne puhtaaksi mullaksi tai käyttää ravinnokseen. Jätevesistä rakennus poistaa ravinteet ja myrkyt, tuloksena on puhdasta talousvettä. Toivon mukaan ystäväni perilliset hoitavat terassien viljelmiä jatkossakin. Niillä on kasvatettu drone-puutarhurien, sovelluksen ja viljelyneuvojien avustuksella juureksia, papuja, marjoja ja yrttejä. Julkisivuilla kasvaa köynnöstä, heinää, mustikoita, puolukoita, niittyä ja jäkälää. Orava on tehnyt pesän mustikanvarpujen lomaan ja mustarastaat pesivät erkkeriulokkeen päällä sijaitsevan suojaisassa nurkkauksessa.

Tämä tutkielma on tehty Koneen Säätiön rahoituksella vuosina 2017-2018.

Koko tutkimusraportin ja lähteet löydät täältä.

Petri Herrala (arkkitehti, SAFA) työskentelee sekä Lunden Architecture Companyssa että omien projektien parissa eri mittakaavoissa asumisesta kaupunkivisioihin.