Osma Harvilahti ammentaa henkilökohtaisesta
Osma Harvilahti on kansainvälisesti tunnettu lahjakkuus, jonka töitä voi ihailla muun muassa Apartamento Magazinessa, The New York Times Style Magazinessa, SSAW:ssa ja Vogue Francessa. Valokuvaaja on työskennellyt Lemairen, Issey Miyaken, Louis Vuittonin ja Hermèsin kaltaisten brändien kanssa – mutta pysynyt silti suhteellisen tuntematon kotimaassaan.
Moikka Osma, voisitko avata meille vähän työsi luonnetta? Sinulta olemme nähneet julkaisut Polychromatic (Editions du LIC) vuonna 2013, Ethiopia, (Libraryman) vuodelta 2018 ja Fashion Eye, Saint Tropez, jonka kuvasit Louis Vuittonille vuonna 2019. Nämä ovat kaikki suunnattoman kauniita – ja osoittavat valtavaa lahjakkuutta.
Kahta ensimmäistä näistä edellä mainituista, voisi kuvailla sanalla “intohimoprojekti”, ne ovat henkilökohtaisia töitä. Louis Vuittonille kuvaamani Fashion Eye, on kuitenkin jäänyt viimeiseksi sellaiseksi. Viimeiset vuodet olen kuvannut paljon muotia, ja pandemian ensimmäiset kuukaudet vietin selvitymismoodissa. Se oli vaihe, jota seurasi paineen tila, jonka aikana otin vastaan lähes kaiken, mitä minulle työn puolesta tarjottiin. Työt tulevat yleensä sisään kuin pieninä puroina, joista muodostuu suurempia virtoja – mutta en ole koskaan nähnyt itseäni pelkästään muotikuvaajana. Olisi ihana pystyä pysymään lokeroimattomana. Olen kuitenkin viime aikoina hukkunut töihin. Ja varsinkin pandemian aikana muotiprojektit olivat mieluisia, koska ne tarjosivat pieniä kuplia joihin paeta. Noin 20-30 ihmisen ryhmiä, joissa sai turvallisesti hengailla, olla vaan lähekkäin.
Olet kuulemma todella hyvä suunnittelemaan työtäsi ja pitämään kiinni omasta näkemyksestä. Liittyykö työhösi jonkinlaista filosofiaa?
Pyrin aina työskentelemään siitä lähtökohdasta käsin, että työni olisi tunnistettavaa, että se tarjoaisi tarttumapintaa. Tällä tarkoitan sitä, että pyrin usein aloittamaan projektit omista kiinnostuksen kohteista tai henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin. Se on työskentelytapa, joka mahdollistaa ainakin minulle luovien tilojen syntymisen, jotka sallivat tunteiden muodostumisen, kehittymisen ja tunnistamisen tilan. Tunteet taas mahdollistavat projekteihin, ihmisiin ja ympäristöihin sitoutumisen. Henkilökohtaisen kiintymyksen kautta pystyn sukeltamaan syvemmälle aiheisiin, joita haluan kuvata.
Olen myös aina rakastanut ihmisten, paikkojen ja ilmiöiden tutkimista, joista en tiedä mitään. Tämä on minusta täydellinen paikka aloittaa. Siis: kysymällä muilta, harhailemalla ja etsimällä tapoja löytää tuntemattomiin paikkoihin. Lopulta pääsy näihin tiloihin tapahtuu kuitenkin empatian ja ymmärryksen kautta. Uskon, että vain koettamalla ymmärtää ja tunnistaa toisten kokemaa, pystymme lähestymään asioita, joita emme normaalisti edes osaisi ajatella.
Éditions du LIC:n vuonna 2013 julkaisema Polychromatic-teos on täynnä valtavan eloisia värejä ja kekseliäitä sommitteluita – millaiset olivat julkaisun taustalla vaikuttavat prosessi? Voisitko hieman avata niitä?
Polychromatic on mielestäni hieno esimerkki tavoista, joilla työskentelen omissa taiteellisissa projekteissani. Pyrin omissa töissäni siihen, etten konseptualisoi, vaan yritän työskennellä kokemuslähtöisesti. Polychromatic on esteettisjohdannainen helpolla kädellä editoitu visuaalinen narratiivi. Itse asiassa, kun ajattelen sitä nyt, se näyttää edelleen tuoreelta. Kirja on täynnä hetkiä matkoilta, jotka tein kamera kädessä. Ja jälleen, palatakseni filosofian ajatukseen, projekti, jota johti vahva henkilökohtainen kokemus ja yhteys aiheeseen.
Miksi valokuvaus?
Taustani on sosiologian opinnoissa, olen aina ollut kiinnostunut ihmisluonnon tutkimisesta. Samalla kun suoritin kandidaatin tutkintoa, en tosin koskaan valmistunut, päädyin opiskelemaan hirveän määrän myös graafisen suunnittelun, politiikan ja visuaalisen journalismin kursseja. Mutta kiinnostukseni sosiologiaan on vain lisääntynyt viime aikoina, luen nyt enemmän kuin vuosiin. Rakastan myös runoutta. Säkeiden kautta pystyn ymmärtämään ja näkemään asioita uusista, mielenkiintoisista näkökulmista. Minulle runous ja valokuvaus lnivoutuvat kiistatta toisiinsa. Koen, että valokuva tarjoaa runollisemman tavan ilmaista ja kertoa asioita, verrattuna esimerkiksi elokuvaan. Valokuvalla pystymme tarjoamaan katsojalle jotain konkreettista, joka saattaa jäädä kyllä jäädä epäselväksi, mutta silti antaa mahdollisuuden tuntea asioita. Tuntea jotain syvästi henkilökohtaista. Kuvissa on kuitenkin oltava jotain henkilökohtaista myös kuvaajalle. Jos näin on, koen että kuvalla on mahdollisuus muodostaa siltoja ulkoisen ja sisäisen kokemuksen välille. Eräänlainen kerrostumisen kokemus, joka rakentuu kaikkein sisimmälle, sille henkilökohtaiselle.
Tasapainoilet usein työlläsi henkilökohtaisen ja kaupallisen työn välimaastossa, miten onnistut siinä?
Se on uskomattoman vaikeaa, myönnän sen. Kun editorial-pyyntö tulee, sitä seuraa aina tietty sosiaalinen paine: kuka muu työskentelee asian parissa, voinko ottaa juuri tämän projektin vastaan ja miten työhön tullaan suhtautumaan? Taide- ja muotimaailma ovat mielestäni äärimmäisen elitistisiä. Molemmat ovat ajautuneet tilaan, jossa kultivoidaan kulttuuria, joka on täynnä järjestelmiä ja portteja, joita yhdessä vartioidaan. Vastassa on lopulta usein yksi henkilö, joka sitten päättää, saatko kuvata työn vai et. Editorial-keikkojen saaminen on äärimmäisen vaikeaa – erityisesti indie-projektien. Erilaisten liikkeiden tekeminen, joita nämä tietyt ihmiset eivät arvosta, vieraannuttavat entisestään tekijöitä näistä harvoista mahdollisuuksista.
Henkilökohtaisessa työssäni taas, kuten mainitsin, pyrin kokemuspohjaiseen työskentelyyn. Teimme ystäväni, taiteilija Aapo Nikkasen kanssa road tripin Kreikkaan vuonna 2019. Matkan ainoana tarkoituksena oli altistua uusille ihmisille ja kokemuksille. Päädyimme ajelehtimaan saarelta saarelle ja tapaamaan ihmisiä nakurannoilla, levykaupoissa sekä illallisilla. Kuvasimme aiemmin hyvin tunnetun, paikallisen näyttelijän rannalla, tapasimme baarin omistajan, joka osoittautui noidaksi ja niin edelleen – kohtasimme asioita ja ihmisiä täysin spontaanisti.
Olet yhä varsin tuntematon täällä Suomessa, se tuntuu hämmentävältä. Voisitko siis kertoa hieman viimeisistä töistäsi?
Toimituksellisella puolella olen tehnyt jo pitkään yhteistyötä stylisti Imruh Ashan kanssa. Hän on mielestäni hieno esimerkki taiteilijasta, joka on täysin sitoutunut joka ikiseen projektiin, johon päättää lähteä mukaan. Hän on todella läsnä työssään.
Olen viime aikoina kuvannut Dazedille, Italian Voguelle ja WSJ:lle stylisti Alex Carlin kanssa. Nämä työt julkaistaan syyskuussa.
Hermèsin kanssa olen työskennellyt myös pitkään. Hermès on brändi, joka on hyvin kiinnostunut kulttuurista. Asiakas, joka on hyvin sitoutunut ja suunnattoman sivistynyt. Se ei juokse trendien tai haipin perässä, vaan rakentaa kulttuurin ja filosofian varaan, joka perustuu johonkin syvempään.
Alkuvuodesta kuvasin Versacelle kuvasin kampanjan. Tein sen kärsiessäni ruokamyrkytyksestä. Tämä on tyypillinen esimerkki kovan paineen alla työskentelystä olosuhteissa, jotka ovat vähintäänkin epätäydelliset. Se saattaa kuitenkin, kuten tässäkin tapauksessa, johtaa tilaan, jossa minun on mahdollista antaa intuition johtaa työtä. Intuition, joka useimmiten perustuu aiemmin koettuun. Näin ollen minun on mahdollista luoda kuvastoa, joka on minulle tyypillisen näköistä ja tuntuista.
Vuoden 2021 lopulla pääsin tekemään tiivistä yhteistyötä Louis Vuittonin miesten vaatemalliston taiteellisen johtajan Virgil Ablohin kanssa. Olin jo pitkään halunnut työskennellä Virgilin kanssa ja kuvausten jälkeen sain ihanan ja lämpimän viestin. Olin hirveän inspiroitunut hänen lempeydestään ja siitä, kuinka hän todella otti aikaa käydäkseen tämän keskustelun kanssani.
Entä se henkilökohtainen, se syvästi henkilökohtainen työ?
Olen alkanut työstää neljättä kirjaprojektiani. Kuvaan sitä kesälomien jälkeen Helsingissä.
Parin viime vuoden ajan olen myös kypsytellyt erästä henkilökohtaista ideaa. Sellaista ammattimaista tuotantoa, johon kuuluisi kirja ja lyhytelokuva. Mutta ennen sitä on pakko hieman tehdä vielä töitä – ja levätä.
Olen viimeiset kolme vuotta viettänyt joulukuut erilaisilla eco farm -maatiloilla. Siellä saan keskittyä vain oleelliseen. Siis: lukemiseen, mietiskelyyn ja meditaatioon. Tämä on ollut minulle ratkaisevan tärkeää, jotta jaksan pitää mielen kirkkaana kaiken tekemisen keskellä. Sellainen pieni hippijuttu, joka maadoittaa, kun työ venyttää minua pois henkilökohtaisen ääreltä.