Pohjoismainen arkkitehtuuri katsoo peiliin – haasteina ajattelun jäykkyys ja edelliset mestarit

Heijastus hyvinvointiyhteiskunnasta

Pohjoismaiden paviljongin ’In Therapy: Nordic Countries Face to Face’ näyttely muodostaa kuvan pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta kuluneen vuosikymmenen aikana toteutettujen arkkitehtuurikohteiden kautta.

Amerikkalaisen psykologi Abraham Maslow’n tunnettuun, vuonna 1954 julkaistuun tarvehierarkiaan pohjautuva näyttely koostuu 287 Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa suunnitelluista tai näissä maissa toteutetuista arkkitehtuurihankkeista.

Maslow’n tarvepyramidia mukaillen näyttelyn ’Foundational’ -kategoria käsittelee ihmisen perustarpeisiin vastaavaa arkkitehtuuria, kuten suojaa, terveydenhuoltoa ja koulutusta, ’Belonging’ julkista tilaa ja yhteisön kohtaamispaikkoja, kuten työpaikkoja tai kirkkoja, ja ’Recognition’ -kategoria heijastaa kehittyneen yhteiskunnan arvoja muun muassa monumenttien ja luontoyhteyden kautta.

Näyttelyn kuratoi ArchDaily-arkkitehtuuriverkkojulkaisun perustaja ja päätoimittaja, chileläinen David Basulto apulaiskuraattorinaan brittiläinen arkkitehti James Taylor-Foster. He kyseenalaistavat arkkitehtuurin merkityksen pohjoismaiselle yhteiskunnalle kysymällä, miksi arkkitehtuuria tehdään, miltä se näyttää, mihin se on menossa – tai onko se menossa mihinkään.

”Pyysimme arkkitehteja vastaamaan kysymykseen siitä, miten heidän projektinsa on vaikuttanut pohjoismaiseen yhteiskuntaan”, James Taylor-Foster kertoo.

”Kysyimme tätä yksinkertaisesti siksi, että halusimme asettaa arkkitehdit ’terapiaan.’ Halusimme heidän konseptualisoivan projektinsa sen kautta, mikä on heidän käsityksensä yhteiskunnasta.”

Ulkopuolisen silmin

Arkkitehtuuribiennaali on vain harvoin areena suoralle arkkitehtuurikritiikille. Myös Pohjoismaiden paviljongin näyttely esittää kritiikkinsä hienovaraisen kevyesti, ja jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa.

Tukholmalaisen Marge Arkitekter -toimiston näyttelyarkkitehtuuri koostuu paviljonkiin rakennetusta pyramidista, joka kutsuu kävijät tutustumaan pyramidin portaille kategorioiden mukaisesti sijoitettuihin arkkitehtuurikohteisiin. Pyramidin lisäksi näyttely koostuu yhdeksästä psykoanalyytikon vastaanottohuonetta muistuttavasta kalusteinstallaatiosta, joissa esitetyillä videoilla yhdeksän pohjoismaista arkkitehtia vastaa kysymyksiin omasta työstään.

Taylor-Foster kehottaa kävijöitä pysähtymään ja luomaan oman käsityksensä pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta näyttelyn projektien kautta. Hän myöntää, että näyttely on provokaatio, mutta esittää myös aidon huolestuneisuutensa pohjoismaisen arkkitehtuurikentän tilasta.

Kysyttäessä Hollannissa asuva Taylor-Foster vastaa, että hänen mielestään näyttelyn antama kuva on hyvin hämmentävä.

”Hollannissa näen jatkuvasti kokeellisuutta, samoin jonkinlaista kykenemättömyyttä pelätä epäonnistumista. Mielestäni pohjoismainen järjestelmä tukee ammatillista pätevyyttä, ja Pohjoismaista löytyy erittäin, erittäin hyviä projekteja – jopa erinomaisia – mutta ei kehityskaarta, kokeilua tai muuta kehittyvää arkkitehtuurista tyyliä kuin sen, minkä kaikki tiedämme pohjoismaiseksi arkkitehtuuriksi.”

Yhdeksi syyksi hän mainitsee, että Suomessa Alvar Aalto ja monet muut modernismin alkuvaiheen arkkitehdit määrittelivät sitä, mitä suomalainen, norjalainen tai ruotsalainen arkkitehtuuri tai sen koulutus ovat. Hän kertoo sen olevan myös yksi haasteista, joita on kohdannut keskusteluissa viime kuukausien aikana.

”Pohjoismaissa nuorempien arkkitehtien on kasvavassa määrin vaikeaa päästä pinnalle. On vaikeaa nimetä tai eritellä suuntaa, johon pohjoismainen arkkitehtuuri on menossa. Se vaikuttaa jossain määrin paikallaan polkevalta.”

Taylor-Foster kuitenkin kiittää sitä, että Pohjoismaissa annetaan painoarvoa yhteiskunnallisille kohteille. Hän nimeää sen johtuvan vauraudesta, yhteiskunnan rakenteista ja julkisesta rahoituksesta, mikä kaikki on hänestä hienoa. Haasteena on se, miten pysyä kapenevalla mukavuusalueella samaan aikaan, kun yhteiskunnan järjestelmä muuttuu entistä monimutkaisemmaksi..

”Tämä jarruttaa uskomattoman hienon arkkitehtuurikentän kehittymistä.”

Käytännöllisyyden varjopuoli – ja tulevaisuus

Kuten ruotsalaisen arkkitehtuuri- ja muotoilukeskus ArkDesin johtaja Karin Åberg Waern totesi Pohjoismaisen paviljongin avajaispuheessa, Suomen paviljongin ’From Border to Home – Rajalta Kotiin’ -kilpailu ja -näyttely osoittavat käytännössä sen, että Pohjoismaissa arkkitehtuuri vastaa yhteiskunnallisiin haasteisiin. Suomen paviljongin näyttely esittelee kuusi ehdotusta siitä, miten turvapaikanhakijat voidaan asuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Arkkitehtuurimuseon tuottaman Suomen paviljongin näyttelyn kuraattori, kansainvälisissä tehtävissä pitkään työskennellyt arkkitehtiMarco Steinberg toteaa olevansa laajasti samaa mieltä Taylor-Fosterin kanssa.

”Suomessa on hieno piirre, jopa perinne, että suomalaiset ovat hyvin käytännöllisiä. Käytännöllisyyden varjopuoli on se, että ihmiset eivät uskalla tehdä sitä, mikä on mahdotonta”, Steinberg toteaa.

”Olemme tulleet tilanteeseen, jossa suomalaiset ovat aika hyviä jalostamaan tuttuja ratkaisuja ja viemään niitä parempaan suuntaan. Nykyään kuitenkin vaaditaan enemmän ja enemmän myös radikaalisti uusia asioita.”

Suomen paviljongin näyttelyssäkin suurin osa ehdotetuista projekteista eivät perustu uusien rakennusten luomiseen, vaan olemassa olevien resurssien hyödyntämiseen uudella tavalla.

”Se on ehkä paitsi arkkitehdin, myös muodon roolin haastamista. Jos ajattelu- ja lähestymistapa on hyvin käytännöllinen, on ehkä vaikea ottaa askel tähän toiseen, hyvin kyseenalaistavaan maailmaan. Se on ehkä meidän esteemme tällä hetkellä.”

Steinberg kuitenkin toteaa, että myös näköpiirissä on myös muutosta tilanteeseen. Suomen paviljongin näyttelyssä puolet töistä on suomalaisia.

”Töissä on aika radikaalejakin ajatuksia, mikä on mielestäni hyvin tervetullutta. Uskon, että uusi sukupolvi luonnollisesti haastaa edellistä sukupolvea – vanhaa sukupolvea kunnioittaen, mutta myös ymmärtäen, että maailma on muuttunut.”