Weekly Bubbling: Kristina Sedlerova

Weekly Bubbling -sarjassa tutustutaan muotoilumaailman lupauksiin.  Kuvanveistäjä, lavastaja Kristina Sedlerovalle jokainen uusi materiaali on tutkimusmatka. Viimeisin teos koostuu kahdesta mereen sulavasta suolahahmosta.

Moikka, miten menee?

Mahtavasti – on kuumaa, ja minulla on työn alla teos kaupunkitilaan, Eiranrantaan. Don’t look back koostuu kahdesta suolamonoliitista, jotka sulavat sään vaikutuksesta mereen. Työstämäni muodot viittaavat kahteen, menneisyyteen katsoneeseen ihmiseen, jotka ovat muuttuneet suolapatsaiksi. Myyteissä ja Raamatussa taakseen katsova muuttuu suolapatsaaksi. Teoksen tuhoutuminen on kiinnostavaa, ja samalla sillä on suora vaikutus luontoon suolaamalla muuten vähäsuolaista Itämeren vettä.

Sinut valittiin vuodeksi Jan van Eyck Academien taiteilijaresidenssiin Maastrichtiin. Mitä odotat vuodelta?

Se muuttaa elämäni, toivottavasti parempaan suuntaan – kaipaan tuuletusta. Residenssi on ainutlaatuinen tilaisuus keskittyä omaan tekemiseen kokonaisen vuoden. Kotona on niin paljon kaikenlaista tekemistä, kerrostumia ja kavereita, että ei ole mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Residenssissä voin tarkistaa intressejäni ja mielipiteitäni ja tarkastella maailmaa uudesta näkökulmasta. Näkökulma päivittyy aina, kun muuttaa ja tapaa uusia ihmisiä.

Kuinka sinusta tuli lavastaja ja kuvanveistäjä?

Olen aina halunnut tehdä jotain itsekseni ja piirtänyt paljon. Minua kiinnostivat monet asiat, kuten elokuvaus, ja edelleenkin työstän mielelläni liikkuvaa kuvaa. Päädyin Aalto-yliopistoon opiskelemaan lavastusta, koska linjan pääsykoetehtävät vaikuttivat kiinnostavilta ja halusin tehdä suurikokoisia projekteja. Lavastuksessa ei kuitenkaan ollut riittävästi vapautta, joten siirryin Kuvataideakatemiaan kuvanveistoon. Haluan työskennellä omatoimisesti, kuljettaa omaa ajatustani loppuun asti ja katsoa, mihin se johtaa. Yhteistyö voi ruokkia ajatusta mutta myös katkaista sen. Kun olen itse vastuussa kokonaisuudesta, minun ei tarvitse loputtomasti keskustella koko ryhmän kanssa. Voin kuunnella enemmän universumia ja itseäni.

Kuinka teoksesi syntyvät?

Usein ajatus lähtee henkilökohtaisesta elämästä ja havainnoista, jotka yhdistyvät ehkäpä historiaan, kirjallisuuteen tai muuhun kokemaani ilmiöön. Tilanteesta, jossa on jokin ristiriita. Don’t look back sai alkunsa, kun päätin, että on vain parempi unohtaa eräs henkilökohtainen asia. Teoksissa voi olla kyse tosi pienistä ja toisaalta valtavista asioista sekoitettuna. Suolan ominaisuudet kiehtovat minua – se voi olla todella tarpeellista ihmiselle, mutta jos on haava…

Olet käyttänyt teostesi materiaalina muun muassa verta ja kuitteja, ja suhdettasi materiaaleihin on kiitetty. Miten materiaalit valikoituvat?

Yllätyn itsekin, että mistä se verikin tuli – se ei ole ensimmäinen mieleen tuleva asia. Käytän aina juuri kuhunkin teokseen sopivaa materiaalia. Minulla on idea ja kuljen sen kanssa niin kauan, että tiedän, mistä sen toteutan. Materiaali palvelee ideaa eikä toisinpäin. Voin yhtäkkiä myös luopua jostakin materiaalista, jos se ei enää kiinnosta tai palvele ajatuksiani.

Tässä haastatteluketjussa sinua edeltänyt Sofia Okkonen halusi kysyä, mikä materiaali puhuttelee sinua juuri nyt?

Nyt se on suola. Sitä on kaikkialla kotonani, vaatteissa ja hiuksissa. Käyttämäni sisilialainen luonnonsuola on noin kuusi miljoonaa vuotta vanha meren tiiviste. Haaste on, että en tarkalleen tiedä, miten se käyttäytyy. On aika suuri vaara, että suolamonoliitti hajoaa liian aikaisin jo työstövaiheessa – ja mitä sitten teen? Ajaudun aina samaan tilanteeseen: saatan valita jonkin materiaalin, vaikka en tiedä siitä mitään. Joka kerta olen tutkimusretkellä, mikä onkin mielekästä.

Mitä kurssikaveriesi taitoa kadehdit?

Ylipäänsä en kadehdi mitään, mutta jotkut kurssikaverit ovat todella hyviä verkostoitumaan, olemaan aina kaikkialla ja hengailemaan pilkkuun asti. Tästä taidosta olisi paljon hyötyä, veikkaan.

Entä mikä on oma vahvuutesi?

Ehkä epärationaalisuus, jokin fanaattisuus (naurua). Monet tekemäni asiat eivät ole kovin kannattavia eikä järkeviäkään. Mutta jos minusta tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, luotan omiin fiiliksiini. Välillä työ on fyysisesti rankkaa ja monesti mietin, miksi olen pistänyt itseni tällaiseen tilanteeseen. Ehkä se on koe, että pystynkö toteuttamaan ajatuksen. Monen mielestä olisi varmaankin paljon mukavampaa istuskella terassilla kesäisinä päivinä kuin hakata suolakiveä hiki hatussa.

Jos et olisi kuvanveistäjä, mitä muuta tekisit?

Haluaisin suunnitella puistoja, vaihtoehtoisia kaupunkiympäristöjä, joissa olisi mielekästä viettää aikaa. Minusta tuntuu, että voisin olla hyvä ja hyödyllinen tehtävässä. Toivottavasti tulee sellainen mahdollisuus vastaan!

Mistä olisit vielä halunnut puhua tässä haastattelussa?

Olen miettinyt, miksi ylipäänsä teen veistoa – ehkä koetan kommunikoida sitä kautta maailman kanssa. En koe, että verbaalinen taso on kaikkein toimivin tapa. Vaikka osaisi kaikki maailman kielet, se ei takaa ymmärrystä. On myös muita kommunikoinnin tasoja ja ulottuvuuksia. Ehkä voin koettaa herkistyä ja tehdä jotain, joka on kaikkien näiden välissä. Työni ovat yritystä tehdä jotain, joka poikkeaa normitilasta ja linkittyy moneen suuntaan. Mutta on melko mahdotonta ennustaa, puhuttelevatko teokseni ketään vai jäävätkö ne mykäksi möykyksi.

Ketä ihailet ja miksi?

Ensæmblen Alisa Närvänen ja Elina Peltonen täydentävät jännällä tavalla toisiaan. He työskentelevät pääasiassa vaatteiden parissa, mutta ottavat rohkeasti askelia myös videon, 3D-mallinnuksen ja valokuvauksen suuntaan. Todella rohkeita nuoria naisia, joilla on hienovarainen ote. Ihailen heidän taitoaan kommunikoida: vaikuttaa siltä, että lopullinen tulos on nimenomaan yhteistyön saavutus, että yksin he eivät ehkä tekisi samalla lailla. Heidän välillään ilmeisesti on luottamusta, joka ruokkii prosessia.

Mitä haluat heiltä kysyä?

Miten kohtasitte ja ymmärsitte, että haluatte työskennellä yhdessä?