Kenkäsuunnittelija Aku Bäckströmiä haastaa kengän pieni pinta-ala

Samujilla kehitystehtävissä työskentelevä kenkäsuunnittelija Aku Bäckström hätkähti Kiinassa pikamuotisuunnittelua. Protestina hän haluaa vaalia materiaaleja ja tehdä omia luovia projektejaan hitaasti, prosessille antautuen.

Olet työskennellyt nyt puolisen vuotta nyt Samujilla. Mikä oli polkusi sinne?

Olen viralliselta taustaltani jalkinesuunnittelija, ja päädyin Aki Choklatille töihin kesken opiskelujeni Hämeen ammattikorkeakoulussa. Tuolloin harjoittelussa minulle avautui Lontoo ja taidekoulujen mahdollisuudet. Vuonna 2010 hain Royal College of Artiin miesten muoti- ja asustepuolelle ja yllätyksekseni pääsin sisään. Valmistuttuani olen tehnyt suunnittelijan töitä Italiassa ja Kiinassa sekä opettanut jalkinesuunnittelua. Olen aina arvostanut Samujia. Siinä on jotain, johon on ollut helppo samastua, on se sitten estetiikka tai arvomaailma.

Miksi kengät?

Ehkä jalkine oli asusteena haastava ja mielenkiintoisen: siinä on hirveän pieni pinta-ala onnistua tai epäonnistua, joten suunnitellessa pitää olla tarkkana. Toisaalta joka päivä sitä yllättyy, kun joku on pystynyt rikkomaan tai venyttämään tätä kengän pelikenttää. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta käsillä tekemisestä, ja kynnys minkä tahansa tekemiseen on matala. Enkä tarkoita nikkarointia vaan ihan vakavaa asioiden omaksumista – mutta puhtaasti kiinnostus edellä, ei näyttämisen halusta. Se on mentaliteettini tänäkin päivänä.

Mitä suunnittelet mieluiten?

Työskentelen Samujilla kehitystehtävissä, suunnittelijalle epätyypillisessä työnkuvassa. Työni on ennemminkin koordinoivaa ja tuotantoon liittyvää tapahtumaketjujen hallintaa, mikä on mahtavaa. Samaan aikaan olen ollut siviilissä tuotteliain pitkään aikaan. Olen puufriikki, ja kaadoin viime syksynä rintamamiestalomme pihasta vanhoja mäntyjä, joista olen tehnyt lankkuja. Käynnissä on prosessi, jossa ikään kuin tulen yhdeksi niiden lankkujen kanssa ja muunnan ne joksikin. Minussa on tällaista Twin Peaksin Log lady -mentaliteettia. Sen sijaan, että kaiken pitää olla näyttävää ja tuotannollista, haluan keskittää omaa tekemistäni päinvastaiseen. Luovaan prosessiin antautuminen, luovan sisällön kehittäminen ja sen kanssa työskentely kiinnostaa epäkaupallisessakin muodossa, esimerkiksi taideterapeuttina.

Mikä on sinulle suunnittelijana tyypillistä?

Royal College of Artissa ymmärsin, että jokaisen suunnittelijan oma tekstuuri on aina muutostilassa, mikä oli hyvin vapauttavaa. Mutta olen aina pitänyt jäljistä, olivat ne sitten visuaalisia tai kerronnallisia. Keräilen asioita: minulla on kymmenittäin vanhoja ovenkahvoja ja avaimia, joita vaarini on aikoinaan kerännyt. Muistan, kuinka olen lapsesta asti tuijottanut niitä ja ajatellut, kuinka ihmiset ovat pitäneet niitä käsissään ja jättäneet niihin jäljen. Haluan, että myös minun tekemissäni asioissa näkyy, että niitä on käytetty. Remontoimme kotiamme, ja aion käyttää itseilmaisun välineenä hyödyksi kaiken materiaalin, joka talosta lähtee irti. Kun seinistä tuli esiin rakennuspaperia, ajattelin että en ehkä koskaan voi heittää sitä pois, mistä vaimo ei ollut hirveän innoissaan. Se tuoksu – ja sävyt näyttävät kauniille katoavan materiaalin kanssa. Olen maalannut paperille muun muassa lapsiani, ja kannan jopa näitä paperin paloja mukanani.

Juttusarjassa sinua edeltänyt Anna Kokki halusi kysyä, mikä on ollut urallasi hetki, joka on muuttanut tai kehittänyt jotain tekemisessäsi?

Vaikka koen olevani aina jonkinasteisessa muutoksessa, toki matkan varrella on ollut voimakkaampia sykähdyksiä tai pulsseja, joista viimeisin tapahtui Kiinassa. Pekingissä opettaessani minussa käynnistyi protesti nopeaa purukumimuotikulttuuria vastaan. Näin, kuinka opiskelijoiden ei tarvinnut oikeastaan lainkaan pysähtyä ajattelemaan esimerkiksi materiaaleja, sillä eri vaihtoehtoja voi tilata lähes ajatuksen nopeudella nettikaupasta. Suunnittelun jäljiltä jää vain keko pakkausmateriaalia ja sekasortoa – kaikki on liian helppoa.

Mitä tästä seurasi?

Silloin tein osana isompaa projektia saapasparin, jonka jokaisen ompeleen ompelin käsin, millä tietoisesti hidastin prosessia. Tämä herätti opiskelijoissa ihmetystä ja antoi heillekin luvan hetkellisesti pysähtyä tai ainakin hidastaa. Halusin tuotteen syntyvän puhtaasti luovan prosessini tuloksena sen enempää lopputulosta miettimättä. Mitä jos vaalisimme asioita paljon raivokkaammin sen sijaan, että kaiken saa hirveän helposti? Siksi nyt on levollista olla Samujilla – ympäröivän maailman tiedostaminen ei tunnu moraalisesti niin ahdistavalta. Ehkä siksi myös haluan halata niitä puitani, etten vain hukkaisi mitään resursseja.

Ketä ihailet tai seuraat?

Ossi Piispanen on Lontoossa asuva valokuvaaja, jonka matkaa olen seurannut kymmenisen vuotta. Hän on rohkea oman tiensä kulkija. Karsastan termiä asema, mutta se tila, minkä hän on saavuttanut, on aivan mahtava. Ossilla on valokuvaajana selvästikin tahtotila kertoa tarinaa oman mediansa kautta. Vaikka hänellä saattaa olla kalenteri täyteen buukattu, töistä välittyy aina hänen tekstuurinsa. Ossi ei ole valinnut helppoa tietä vaan haastaa itsensä, ja hänellä on hieno tapa mennä pelon tuolle puolen.

Mitä haluaisit häneltä kysyä?

Mikä on sinulle seuraava tuntematon omalla alallasi?

Kuvat I.G. Bäckström