Ääni on tapa lähestyä maailmaa
Ääniympäristö voi rentouttaa tai ahdistaa, vetää alitajuisesti puoleensa tai karkottaa pois. Emilia Mäenmaa haastatteli äänitutkija ja taiteilija Andrea Manciantia kuulemisesta, kuuntelemisesta ja kaupunkien äänimaisemista.
Helsingissä pyryttää lunta, kuten monesti viime aikoina, saapuessani äänitaiteilija ja -tutkija Andrea Manciantin työhuoneelle Siilitielle. Sää on saanut ihmiset jäämään sisätiloihin, ja lumi vaimentaa kaupungin viimeisetkin äänet. Studion ulkopuolella seisoo kaksi miestä polttamassa tupakkaa. On niin hiljaista, että voin melkein kuulla palavien savukkeiden äänen.
Mancianti päätyi Roomasta Siilitien teollisuusalueelle osittain siksi, että pettyi siihen, miten hänen kotikaupungissaan kohdeltiin kulttuuria.
”Tuohon aikaan kulttuurin ja aktivismin rajapinnassa, kuten talonvaltauksissa, syntyi hyviä ajatuksia”, muistelee Mancianti. Hän vietti vähän yli parikymppisenä aikaa Rooman alakulttuuripiireissä ja oli esimerkiksi mukana valtaamassa ikivanhaa teatterirakennusta.
Manciantin pettymykseksi julkisia varoja jaettiin läpinäkymättömin perustein, eivätkä paikalliset viranomaiset juurikaan tukeneet ruohonjuuritason kulttuuria. Helsingissä Mancianti oli käynyt ensimmäisen kerran vuonna 2004. Kaupunki tuntui paikalta, jossa tapahtui paljon kulttuurin ja taiteiden saralla.
Yhdeksän vuotta Helsingissä asunut Mancianti työskentelee nykyään säveltäjänä ja äänitaiteilijana. Teoksissaan Mancianti yhdistelee elektronisia ja akustisia instrumentteja. Koneen säätiön rahoittamassa väitöskirjassaan hän tutkii, voisiko musiikin tekeminen olla kollektiivista ja tapahtua verkostoissa tutun säveltäjä-yleisö jakolinjan sijaan.
Tyyneys ja hiljaisuus yllättivät Manciantin, kun hän saapui pohjoiseen pääkaupunkiimme.
”Vasta Suomessa tajusin, että minulla on tinnitusta oikeassa korvassa”, Mancianti kertoo.
Ääni on luonteeltaan läpitunkevaa ja hetkellistä
Säveltäjänä ja äänen tutkijana Andrea Manciantia voisi kutsua äänen asiantuntijaksi. Hänelle ääni on kuitenkin enemmän kuin työtä: se on tapa lähestyä maailmaa. Ääni vetää Manciantia puoleensa lähes filosofisella tasolla.
”Näköaistin perusteella mitataan, eritellään ja rajataan asioita. Sen avulla havaitaan tunnistettavia, erillisiä ja selkeitä kokonaisuuksia ja voidaan ottaa niihin etäisyyttä.”
Ääni toimii toisin. Se kuvaa ennemmin asioiden välisiä suhteita.
”Ääntä on joka paikassa ympärillämme, eikä siitä voi irtautua, koska ihminen pitää ääntä silloinkin kun vain kuuntelee. Tutkija Salomé Voegelin muistaakseni kuvasi tätä englanniksi sanoilla sticky matter.”
Kuunteleminen on siis hyvin kokonaisvaltainen tapa kokea maailma – Manciantin mukaan eräänlainen vastakohta sille, että tarkastelisi maailmaa lintuperspektiivistä. Kuunnellessa maailma koetaan elämällä osana sitä, jolloin siihen liittyy myös epävakauden ja yllättävyyden elementti.
Helsingissä kuulee ääniä kaukaakin
On mahdotonta kuvailla yhtä tiettyä äänimaisemaa kaupungille, sillä kaupunki koostuu lukemattomista pienistä todellisuuksista. Kaupungin eri äänimaisemilla on kuitenkin yhteneväisiä elementtejä. Helsingissä sellaisia voisivat olla esimerkiksi pysäkille saapuvan ratikan ääni, lokkien kirkuna, puhelimen kilahdus kassalla maksaessa sekä metallisen hissinoven avaamisesta ja sulkemisesta syntyvä ääni. Kaupungin kontrastit ovat läsnä myös äänen näkökulmasta: jokin paikka talvisessa Helsingissä yöaikaan on tunnistamaton verrattuna lämpimään kesäiltaan. Roomassa ei ole yhtä selkeitä vuodenaikaan tai sääolosuhteisiin liittyviä eroavaisuuksia.
Kun Mancianti asui vielä Roomassa, hänestä tuntui, että kaupunki oli koko ajan läsnä sisällä asunnossa.
”Ainoa ’luonnon ääni’, jota kuulin olivat pulut asuntoni ikkunan läheisyydessä.”
Helsingissä puolestaan desibelitasot ovat matalat, sillä kaupungissa asuu noin puoli miljoonaa ihmistä ja liikennettäkin on vähänlaisesti. Tällöin on mahdollista kuulla kaukanakin tapahtuvia asioita.
Kaupungin äänimaisemaan ei vaikuta vain luonnon läsnäolo, sää, liikenteen määrä ja ihmisten tiheys. Eri kulttuurit tuottavat erilaista ääntä. Mikä on yhdelle meluisaa, on toiselle jokapäiväisen elämän ääntä.
”Italia on toki paljon tiheämmin asuttu maa kuin Suomi, mutta siellä myös asutetaan äänellistä tilaa toisin. Siellä ei olla ujoja, eikä kovaäänistä juttelua kadulla yöaikaankaan pidetä häiritsevänä.”
Vaihtelua löytyy toki Helsingistäkin. Esimerkiksi kaupungin itäosissa voi osua aivan erilaiseen ”äänitaskuun” ja tulla kuulleeksi monia eri kieliä sekä äänenvoimakkuuksia. Myös ravintoloissa soitetaan toisenlaista taustamusiikkia kuin keskustassa.
Kuuleminen ei ole tahdon asia, mutta kuuntelu vaatii keskittymistä
Äänen kannalta ratikkamatkan kaupungin yhdeltä laidalta toiselle voi kokea ainakin kolmella eri tavalla. Voi olla niin uppoutunut kirjaan, että kaikki ympärillä vaimenee taustakohinaksi. Podcastin kuuntelu taas on eräänlaista lisättyä todellisuutta. Vaihtoehtoisesti voi sulkea silmät ja kuunnella aktiivisesti kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu.
Mancianti vetää Aalto-yliopistossa äänen ja tilan vuorovaikutusta käsittelevää kurssia. Siellä hän teettää opiskelijoilla amerikkalaisen säveltäjän Pauline Oliverosin syväkuunteluharjoituksia. Syväkuuntelu tarkoittaa sitä, että keskitymme tarkasti meitä ympäröivään äänimaailmaan. Siinä harjoitellaan laajentamaan ja kohdentamaan kuuntelua.
”Klassinen esimerkki Oliverosin ja kumppaneiden harjoituksesta on yrittää kuunnella kaikkia ääniä ympärillään tasapuolisesti antamatta minkään yksittäisen äänen viedä muita enemmän huomiota. Toisaalta voi yrittää keskittyä vain yhteen ääneen muiden äänien, mukaan lukien omamme, joukossa.”
Oliverosin syväkuuntelutekniikkaa kutsutaan myös äänimeditaatioksi. Äänen nyansseihin ja vivahteisiin virittäytymisessä onkin kyse virittäytymisestä elämään ylipäätään.
Omaa kotikaupunkia voi tarkastella äänimaailman kautta esimerkiksi hakeutumalla paikkoihin, jotka kuulostavat omaan korvaan rauhoittavilta, mukavilta, jännittäviltä tai innostavilta. Manciantille tällainen paikka on ollut Kruunuvuorenrannan öljysäiliö. Meri ja tuuli puskevat sisään säiliöön sen seinämissä olevista aukoista, ja säiliön sisällä kaikki äänet hukkuvat loputtomaan kaikuun.
”Öljysäiliö on eräänlainen kaikulaatikko säiliön ulkopuolisesta maailmasta, johon kuuluu ohi seilaavien laivojen, tihkun ja vesipisaroiden äänet. Kyseessä on kaunis ääniympäristö.”
Sen lisäksi, että kaupungin voi kokea äänen kautta tässä ja nyt, voi sen kokea myös muistojen kautta. Marraskuussa istuessani Pariisin metron linjalla 3 napsautin kännykän nauhurin päälle. Muutamaa viikkoa aikaisemmin tein saman Lontoon metrossa: tallensin nauhurille raiteiden kolinaa ja vihellyksen, joka kuuluu vaunun kaartaessa tunneliin. Kännykällä voi tallentaa pieniä äänimuistoja yhtä helposti kuin ottaa kuviakin.
Kotikaupunkiinsa voi virittäytyä myös yhdessä muiden kanssa, Mancianti muistuttaa. Tutkija R. Murray Schafer konseptoi äänikävelyt jo 1970-luvun alussa. Äänikävely on rituaalinen tapa kokoontua kuuntelemaan yhdessä ja voi olla parhaimmillaan koskettava ja yhteisöä vahvistava kokemus.
Äänimuistot ovat hyvin henkilökohtaisia
Kuulo on ensimmäinen aisti, joka kehittyy kohdussa täyteen toiminnallisuuteensa jo kuukausia ennen lapsen syntymää. Vähän ennen kuolemaansa vuonna 2016 Pauline Oliveros luennoi siitä, kuinka tutkija voi mitata kuulemista – kuuntelemisen mittaaminen on kuitenkin toista, koska kuunteleminen on subjektiivista. ”Ihmiset ovat tehneet keskenään sopimuksia siitä, mitä korvien aivoihin toimittamat ääniaallot tarkoittavat”, Oliveros sanoi luennollaan. Konteksti ohjaa tulkintaa, ja äänten merkitys muodostuu aina tietyissä tilanteissa ja ympäristöissä.
Ihmisen kokemus äänen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä on jokseenkin universaali. Useimpia ärsyttävät ja stressaavat esimerkiksi rakennustyömaan äänet kodin läheisyydessä. Luontoäänet taas koetaan rauhoittavina.
Äänimuistot ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia. Käyn edelleen kotini lähellä sijaitsevassa kiinalaisessa ravintolassa tiettyjen äänien takia. Tahdon kuulla jääpalojen kalinan vesilasissa ja uppopaistetun banaanin rasahduksen. Näihin ääniin liittyy onnellisia muistoja, ja ne edustavat minulle turvallisuutta.
Mistä tahansa äänestä voikin tulla ihmiselle tärkeä. Jopa rakennustyömaan äänet voivat herättää myöhemmin lämpimiä tunteita, jos ne ovat joskus säestäneet onnellista ajanjaksoa ihmisen elämässä.
Emilia Mäenmaa on Helsingissä asuva kirjoittaja ja esiintyjä. Teksti on julkaistu alun perin Englannin kielellä.