Weekly Studio: Mikko Laakkonen

Weekly Studio -sarjassa vierailemme kiinnostavien ihmisten työhuoneilla. Tällä viikolla Crystal Bennes haastatteli kalustemuotoilija Mikko Laakkosta, jonka alkuperäinen kiinnostuksenkohde oli soitinten suunnittelu ja valmistus. 

Opiskelit alun perin soitinten valmistusta, mutta siirryit myöhemmin kalustesuunnittelun puolelle. Kertoisitko meille siitä?

 Kun täytin kuusi vuotta, isä antoi minulle synttärilahjaksi puukon. Menin heti ulos veistämään. Sain tietysti haavan sormeen, mutta se oli ensimmäinen muotoiluyritykseni. Vanhempani ovat kertoneet, että olin lapsena kova tekemään ja suunnittelemaan. Suunnittelin esimerkiksi, miten rakentaisin oman talon. Teininä soitin kitaraa ja halusin oman bändin. Lisäksi skeittasin, joten kuvittelin, että minusta tulee joko rokkitähti tai ammattiskeittaaja. Turussa oli jossakin vaiheessa musiikkinäyttely, jossa esiteltiin koulua, jossa voi oppia tekemään kitaroita. Hain ja pääsin kyseiseen kouluun, joten opettelin siellä kolme vuotta tekemään sähkö- ja akustisia kitaroita sekä kansanmusiikkisoittimia.

Luokallani oli kaveri nimeltä Juha Ruokangas, joka oli velho tekemään kitaroita. Hän tekee nykyään kitaroita oikeille rokkistaroille, kuten Mick Boxille. Hän oli niin hyvä, että tajusin omat puutteeni varsinaisessa valmistuksessa. Se ei tietenkään ollut se syy, miksi myöhemmin hain opiskelemaan muotoilua, mutta arvelin olevani parempi suunnittelemaan kuin tekemään.

Suorititko sen jälkeen siis kalustemuotoilukurssin?

Kyllä, kaluste- ja kivimuotoilun kurssin Kouvolassa, mikä on aika hassua, koska en koskaan oikein tajunnut, mikä yhteys niillä on. Kurssin jälkeen en edelleenkään ollut varma, osasinko tarpeeksi, joten hain Taikkiin Helsinkiin. Aloitin kaksivuotisen maisteriohjelman vuonna 2001 ja valmistuin vuonna 2006.

Kitaran valmistus on kohdistettua ja konkreettista tekemistä – oliko maisteriohjelmakin yhtä konkreettinen? Vai liittyikö se enemmän teolliseen valmistusprosessiin?

Kyllä se oli oikein konkreettista, koska valmistimme itse omat prototyyppimme. Saimme itse asiassa vain vähän oppia siitä, miten ala yleisesti toimii. Projektit olivat itseohjautuvia. Yleisesti ottaen minusta muotoilijan on olennaisen tärkeää osata valmistaa ja ymmärtää, miten valmistetaan.

Taikin jälkeen työskentelit useissa suunnittelu- ja arkkitehtitoimistoissa ennen oman studion perustamista.

Niin, olin viitisen vuotta töissä eri suunnittelu-, arkkitehti- ja sisustusarkkitehtitoimistoissa. Sitten perustin oman studion vuonna 2004.

Olitko aina suunnitellut oman firman perustamista vai tuliko se muille firmoille työskentelyn sivutuotteena? 

Sanoisin, että vähän kumpaakin. Olin jonkin aikaa tyytyväinen tekemään muiden yritysten sisustusarkkitehtuuriprojekteja. Sitten tajusin, ettei sisustus ole minun juttuni ja että tuotesuunnittelu on kiinnostavampaa. Suomessa ei kuitenkaan ole montakaan yritystä, jonka palkkalistoilla voi työskennellä tuote- ja kalustesuunnittelijana. Ne ovat sisustus- tai teollisen muotoilun yrityksiä, joten tajusin, että kalusteiden, valaisimien ja muiden vastaavien suunnittelu edellytti oman yrityksen perustamista.

Sinulla on ollut oma studio jo jonkin aikaa. Jos mietit mennyttä, olisiko sinun pitänyt toimia aikoinaan jotenkin eri tavalla?

Tietenkin tiedän nyt asioita, joita en silloin tiennyt. En osaa sanoa. Se on matka, joka täytyy vain käydä läpi ja tehdä omat valintansa. Ehkä yksi asia on se, että olisi pitänyt opetella italiaa ja ehkä muuttaakin sinne.

Mielenkiintoista, että mainitsit Italian. Olet tehnyt paljon yhteistyötä samojen yritysten kanssa, ja moni niistä toimii Italiassa. Monille tuotesuunnittelijoille Italia on kuin luvattu maa, koska siellä on edelleen niin paljon valmistajia. Kysyn siis kahta asiaa, ensinnäkin: etsitkö pitkäaikaisia asiakassuhteita ja jos niin miksi? Toiseksi: mikä on oma intressisi Italiaan?

Ensimmäiseen kysymykseen voin vastata, että minusta on todella tärkeää luoda pitkiä asiakassuhteita. Se on ainoa järkevä työtapa, koska se toimii niin kuin ihmissuhde. Siinä oppii tuntemaan yrityksen, ja yritys oppii tuntemaan muotoilijan, joten ajan kuluessa yhteistyö koko ajan helpottuu. Mitään ”yhden illan suhdetta” sitä ei ainakaan halua. Se ei maksa vaivaa. Uskon, että hyvä muotoilu on kuin keskustelu. Se paranee suhteen vahvistuessa. Olen tietysti ollut mukana myös kertaluonteisissa projekteissa, joista ei ole syntynyt pitkäaikaista suhdetta, mutta ne eivät ole sitä, mitä haen muotoilijana. Lisäksi pitkiä suhteita tarvitaan taloudellisen vakauden vuoksi, joten hyvien suhteiden luominen on erittäin tärkeää.

Italian osalta en voi sano mitään muiden suunnittelijoiden tilanteesta, mutta minä nautin siellä olemisesta. Olen nuoresta eli noin kuusivuotiaasta saakka saanut tuntea kaverin, jonka isä on italialainen. He asuivat ennen Roomassa, mutta kaverini kasvoi tietysti Suomessa. Koska elin italialaisen kulttuurin vaikutuspiirissä niin pitkään, tunnen, että minulla on maahan läheinen suhde. Minusta siellä on kiva olla. Pidän paikallisesta ruuasta ja säästä. Ennen kaikkea tykkään sikäläisten työtavasta. Siellä mennään yrityksen omistajan kanssa ensin syömään ja juomaan, ja vasta hyvän aterian jälkeen aletaan puhua seuraavasta projektista. Se ei ole niin muodollista kuin jossakin muualla.

Mitä voit kertoa työmenetelmistäsi? Luonnosteletko paperille vai mallinnatko tietokoneella?

Luonnostelen jonkin verran, mutta luonnokseni ovat enemmän muistiinpanoja, koska en ole mikään loistava piirtäjä. Siirryn aika pian tietokoneelle muokkaamaan suunnitelmia. Projektin mukaan tulostan 1:1-mallin tai teen malleja pahvista. Kolmen metrin sohvasta on aika vaikeaa tehdä 1:1-prototyyppi, joten mallinnamme siitä ehkä vain yksityiskohtia.

Kuluttajat ovat nykyisin aiempaa tietoisempia kestävästä kehityksestä ja varsinkin muovin ylikulutuksesta, joten haluan kysyä sinulta muotoilualan ympäristöasioista. Luin aiemmasta haastattelusta, että haluat valmistaa entistä laadukkaampia ja kestävämpiä tuotteita. Kerrotko siitä vähän tarkemmin?

Uskon tosiaan, että sen minkä suunnittelee pitää kestää vähintään sata vuotta. Siihen minä ainakin tähtään. En murehdi niin paljon materiaalia, kun tiedän, että olen suunnitellut tuotteen, jonka elinkaari on 100 tai 200 vuotta. En usko, että meidän kannatta yhtäkkiä hylätä kaikki muovi. Minusta ympäristöystävällisille muoveille eli ekomuoveille on tilausta, koska ne on helppo kierrättää ja ne hajoavat luonnossa. Toivon kehityksen menevän siihen suuntaan, koska en usko, että nykymaailmassa voidaan äkisti lopettaa muovin käyttö. Valitettavasti luulen, että meillä on kuitenkin pitkä matka sille tasolle.

Onko muotoilijoilla mahdollisuus vaikuttaa näiden uusien materiaalien kehitykseen? Vai kuuluuko muotoilijan löytää tuottavia käyttötapoja materiaaleille, joita tieteilijät kehittävät?

Kyllä, muotoilijoiden rooliin kuuluu ehdottomasti vaikuttaa. Minusta muotoilijoiden pitäisi tehdä yhteistyötä materiaalien kehittäjien kanssa uusien vaihtoehtojen kehittämiseksi. Se olisi täydellinen ratkaisu. Sama koskee insinöörisuunnittelua. Insinöörit kehittävät monia juttuja, mutta eivät aina tiedä, mitä niillä voi tehdä tai miten niitä voi soveltaa ihmisille hyödyllisellä tavalla. Muotoilijat taas miettivät koko ajan, mikä on ihmiselle hyödyllistä, joten minusta näiden ammattiryhmien välillä pitäisi olla paljon läheisempää yhteistyötä. Olen henkilökohtaisesti tosi kiinnostunut uusista materiaaleista. Taikin lopputyönikin käsitteli luonnonkuituja hyödyntävää komposiittimateriaalia. Mieluiten suunnittelen kuitenkin uusia tuoleja.

Olet juuri julkaissut uuden kokoelman Innon ja Iskun kanssa Milanossa, mutta suunnittelet ilmeisesti samaan aikaan uusia lasiesineitä?

Lasityöt ovat ennemminkin kallis harrastus. Saan välillä tehdä töitä Nuutajärvellä, mutta siellä valmistamani esineet ovat enemmän taideprojekteja kuin kaupallisia tuotteita. Olen opiskellut vanhaa lasinvalmistusmenetelmää eli Venetsian Muranon filigraanitekniikkaa. Sitä käytettiin joskus paljonkin Nuutajärvellä, mutta minä olen yrittänyt integroida tekniikkaa uuteen valaisimeen, joka on melkein kuin veistos. Sitten työstän tietysti huonekaluja. Teen todennäköisesti Innolle Milanon huonekalumessuille uuden tilanjakajan.

Päätän nämä haastattelut aina samaan kysymykseen suomalaisesta muotoiluperinteestä ja estetiikasta ja niiden vaikutuksesta suunnittelijan herkkyyteen. Näetkö niissä selkeän yhteyden omaan työhösi?

Kyllä, totta kai. Opiskelin muotoilua Suomessa, joten perinnettä on mahdotonta paeta. Voin sanoa olevani osa traditiota ja että teen suomalaista muotoilua. Uskon ehdottomasti, että vähemmän on enemmän ja että kaikella pitää olla tarkoitus, ja nämähän vaikuttavat klassisen suomalaisen muotoilun ytimessä. 1990- ja 2000-lukujen alussa oli kyllä kiinnostava taitekohta varsinkin muotoilun opetuksessa, kun jotkut opettajat taisivat unohtaa ihmiset kokonaan. Siis sen, että tuolit suunnitellaan ihmisiä eikä arkkitehtuuria varten. Minusta muotoilun pitää ehdottomasti palvella ennen kaikkea ihmisiä.

Suomalaisen muotoilun kulta-aika ei siis aiheuta sinulle paineita?

Rehellisesti sanottuna en juurikaan ajattele koko asiaa. Arvostan tietysti kovasti suomalaisen muotoilun kulta-aikaa sekä Charles ja Ray Eamesin kaltaisia ja oman aikanikin suunnittelijoita, kuten Bouroullecin veljeksiä. Mutta en tunne painetta verrata itseäni heidän työhönsä tai kilpailla heidän kanssaan. Yritän vain tehdä parhaani joka projektissa.