Taavi Mäkelä: muustakin kuin hiihtopipoista

Suunnittelija Taavi Mäkelä pohtii ainutlaatuisia asusteita, rönsyilevää muotoilua ja henkilökohtaisten juurten sekä perinteiden merkitystä.

FaceTime-sovellus rätisee jossain päin Pariisia ja pian tietokoneen ruudulle hypähtävät  tekstiilisuunnittelija, Taavi Mäkelän, hymyilevät kasvot. Pariisissa paistaa ja Taavilla on päällään nopeat silmälasit sekä värikäs hattu.

Moikka Taavi! Voitaisiinko keskustella hatuista, joita olet suunnitellut merkille, “by Taavi Mäkelä”?

Olen ammatiltani tekstiilisuunnittelija ja valmistun Metropolia ammattikorkeakoulusta ensi kuun puolella. Palautin juuri opinnäytetyöni. Ei sillä, että juhlisin sitä hirveästi. Tai että opiskelisin tällä hetkellä lisää, en ole menossa maisteriohjelmaan. Koen, että nyt voisi olla aika pyöritellä omia ideoita ja jatkaa hattujen kanssa. 

Nehän ovatkin super suosittuja sosiaalisessa mediassa.

Nämä hatut ovat kuitenkin lähteneet käyntiin jo way back. Ihan alunperin aloitin virkkaamisen mummon kanssa. Mummon kanssa yhdessä opeteltiin ja noin 12-vuotiaana aloin väsäämään hattuja. Sitten kymmeneen vuoteen en tehnyt päähineiden kanssa mitään.

Miksi niin kävi?

Koulussa mietin usein, että miksi edes olen koulussa. Pohdin paljon sitä, mitä haluan koulutukselta. En pitänyt ohjelman tuotantolähtöisestä luonteesta, sillä olin alunperinkin kiinnostunut kuvataiteesta. En kuitenkaan koskaan halunnut opiskella maalausta tai kuvanveistoa. Koinkin, että tekstiilien parissa työskentely mahdollistaa materiaalien muokkaamisen niin, että niistä muodostuu puettavia asuja tai sitten vain piissejä, itsenäisiä taideteoksia. Sitten törmäsin taas virkkaamiseen ja ymmärsin, että juuri se on menetelmä, jota haluan soveltaa töissäni. Virkkaus on kauhean hauskaa puuhaa! Se sopii myös hyvin kaltaiselleni, impulsiiviselle persoonalle. Työskentelyni on hirveän rönsyilevää ja siihen virkkaus sopii. 

Rönsyilevää virkkausta, kertoisitko siitä lisää?

Vietin pienenä paljon aikaa mummon luona. Hän oli sellainen lämmin ja lempeä, klassinen maalaismummo, joka teki meille hauesta ruokaa. Mummo asui hirsitalossa ja todella rakasti käsitöitä. Olin itse käynyt koulussa ns. ”rättikässä”-kurssin eli sellaisen vähän sitä sun tätä -käsityökurssin. Esittelin mummolle kurssitöitäni, eikä mummo ollut lainkaan tyytyväinen niihin. Mummo alkoi sitten opettamaan minulle miten tehdään parempia silmukoita, tupsuja ja miten lanka vaihdetaan. Harrastin tuolloin myös skeittausta ja lumilautailua, ja niissä piireissä oli paljon porukkaa, jotka duunasivat omia juttujaan. Sekin tuki omalta osaltaan näiden pipojen syntymistä.

Hattujen designit ovat tosi kauniita.

Päähineissä ja kuvioissa näkyy karjalainen käsityöperinne. Niissä voi nähdä viitteitä käspaikkaan, joka on karjalainen kodintekstiili – se on siisti juttu. Yhdistelen töissäni mielelläni klassista kuviointia ja kitschiä, jota myös rakastan. Se on pohja, jolle koetan rakentaa näitä hieman huonon maun -taiteen rajapinnassa kulkevia hattuja. 

Pari vuotta sitten olin lisäksi todella kiinnostunut suojavaatteista. Sellaisista aavikolla tai jäätiköllä käytettävistä asusteista, jotka on suunniteltu suojelemaan. Usein varusteet peittävät kaiken paitsi silmät ja kulkevat beigen sekä mustan väreissä. Ensin ajattelin, että tämä on varmasti kokeilu, joka ei lähde, mutta aika pian myin ensimmäisen ski maskin eli hiihtopipo-mallisen hatun ystävälleni. Ja siitä se sitten lähti. Nyt luulen, että minut tunnetaan enimmäkseen tästä mallista, mutta suunnittelen itse asiassa paljon myös erilaisia hattuja. Koen tekeväni ainutlaatuisia asusteita, jotka ovat itsenäisiä taideteoksia. 

Tällä hetkellä hattuja on arviolta noin 70 kappaletta ja uusien hinta lähtee 130 eurosta ylöspäin, riippuen työtuntien määrästä ja tuotteen valmistamiseen kuluneesta ajasta. Hattuja voi pian saada hieman helpommin, kun kehittelen pikkuhiljaa nettikauppaa. Joulukuussa on tulossa myös mielenkiintoisia yhteistyökuvioita, eivätkä ne itseasiassa ole hattuja. 

Yritän jatkuvasti luoda ja suunnitella tavoilla, jotka olisivat mahdollisimman kestäviä. Hattujen langat pyrin hankkimaan koluamalla kierrätyskeskuksia ja kirpputoreja. Se ei ole kuitenkaan kauhean nopea prosessi. Lisäksi jokainen päähine on käsin tehty. Ei ole olemassa kahta samanlaista pipoa.

Voisiko tämä johtua rakkaudesta kuvataiteeseen?

Koen suunnittelevani puettavaa taidetta. Uskon vahvasti siihen, ettei kukaan muu pysty tai halua tarjota samaa. Kopioida toki voi, mutta minun teoksissani on aina jokin silmukka eri lailla. Läheltä katsottuna jokainen solmu ja silmukka kertoo omaa tarinaansa minun juuristani, ajasta mummon kanssa. Olen tehnyt jokaisen pipon ihan omin käsin. Se on mielestäni kiinnostavaa – ja tärkeää. 

Tuntuu merkitykselliseltä, että maailmassa on asioita, jotka eivät häviä. Yritän miettiä suunnittelun ja tuotannon prosesseja niin, että menneisyys ja perinteet paistavat läpi. Tekemiselläni on syvät juuret. Vaikka materiaalit ja asusteiden muoto muuttuvat, on kaikissa teoksissani vahva, elävä henki. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi tämä merkitys kasvaa.