Weekly Studio: Stepan Sarpaneva

Weekly Studio -sarjassa vierailemme kiinnostavien ihmisten työhuoneilla. Tällä kertaa pääsemme Helsingin Kaapelitehtaalle, kelloseppä Stepan Sarpanevan pajalle.

Miten sinusta tuli kelloseppä?

Kiinnostuin kellojen valmistuksesta ihan sattumalta. Se, että minusta tuli kelloseppä, ei tarkoita, että olisin aina halunnut kellosepäksi. Opiskelin kelloseppäkoulussa Suomessa ja jatkoin opintojani Sveitsissä, koska Suomen talous oli niin lamassa 1990-luvun alkupuolella. Jäin Sveitsiin töihin, koska koin voivani elää siinä ammatissa.

Erosiko Sveitsin kelloseppäkoulu olennaisesti Tapiolan koulusta?

Sveitsin koulu oli ennemminkin kurssi, josta sai tutkintopaperit, joilla pystyi osoittamaan kellosepän pätevyyden. Siellä ei opetettu mitään uutta Suomen koulutuksen lisäksi. Diplomin jälkeen pääsin töihin Piaget’lle pieneen kylään jossain korvessa. Siellä oli hankalaa, koska en puhunut ranskaa, mutta sopeuduin kuitenkin helposti, koska työ oli niin kiinnostavaa. Olin siellä kaksi ja puoli vuotta, minkä jälkeen menin erikoiskellojen valmistuskurssille ja lisäksi entisöintikurssille.

Sen jälkeen menin töihin Parmigianin erikoisosastolle, missä oli vain kaksi suomalaista: minä ja Kari Voutilainen, joka on alan elävä legenda. Hän oli pomo ja minä olin hänen oikea kätensä. Teimme siihen aikaan Sveitsin hienoimpia kelloja; salaisella osastolla oli kaksi suomalaista tekemässä rajoitettuja eriä sveitsiläisiä kelloja. Teimme kelloja myös muille brändeille ja yrityksille, koska muut kellopajat eivät pystyneet yhtä haastavaan työhön kuin Parmigiani.

Siellä kului pari vuotta. Sitten Kari lähti, ja minä menin töihin kelloseppien hullujenhuoneeseen eli Vianney Halterille. Karilta opin kelloseppätyön historiaa, ja Vianneyllä opin heittämään kaikki säännöt menemään. Sen jälkeen menin töihin Christophe Claret’lle, jolla on nyt oma brändi, mutta vuonna 2001 hän teki monimutkaisia koneistoja muille brändeille. Olin siellä kaksi vuotta, ja Claret sanoi lähettävänsä minulle töitä, jos haluaisin palata Suomeen.

Tammikuussa 2003 päätin yhdeksän ulkomaan vuoden jälkeen muuttaa takaisin Suomeen ja perustaa oman kellopajan. Tein siinä vaiheessa 80 % työstä Christophe Claret’lle ja 20 % omia kelloja. Pikku hiljaa sain lisää omia tilauksia, ja vuoden 2007 paikkeilla tein pelkästään omia malleja.

Olet aikaisemmin sanonut, että vaikka Sarpanevan kellot ovat kalliita, ne eivät maksa maltaita, koska haluat vaalia asiakassuhteita. Onko kelloilla joku minimihinta, jolla paja pysyy pystyssä?

Selitys on yksinkertainen. Olen vähän tyhmä kelloseppä. Pajan suurin ongelma on se, etten ole liikemies. Ajattelen enemmän asiakkaan parasta. Hintani ovat todella alhaiset tuotantoon nähden, mutta toisaalta voin luottaa siihen, että asiakas on aina tuotteeseen tyytyväinen. Varsinkin kellojen yhteydessä on kyse arvonmuodostuksesta. Tarkoitan siis jälleenmyyntiarvoa. Jos joku myy käytettyä Sarpaneva-kelloa netissä, se menee kahdessa viikossa ja hinta on aika korkea verrattuna alkuperäiseen ostohintaan. Kellot siis säilyttävät hyvin arvonsa. Yksi tärkeimpiä asioita on miettiä, miten pitää kysyntä tuotantoa suurempana. Tuotamme koko ajan vähemmän, mutta pystyssä pysyminen vaatii toista halvempaa brändiä.

S.U.F. [eli Sarpenevan keskihintainen kellovalikoima] elättää brändiä, jotta Sarpaneva-kellot säilyttävät erikoisasemansa. Minun ei ole pakko myydä mitään ja voin valita asiakkaani, koska tilauksia tulee sitä enemmän, mitä vaikeampi tuotetta on saada.

Luin kauan sitten Net-a-Porterin perustajan haastattelun, jossa sanottiin, että loppuunmyydyt tuotteet ovat aina kaikkein kysytyimpiä. Ihmisluonne on siinä mielessä aika huvittava…

Joo, mutta hyvä niin, koska muuten en pärjäisi. Meitä on vain kolme työntekijää, ja haluan pitää toiminnan pienenä. Ymmärrän 15 vuoden jälkeen bisnestä paremmin kuin aluksi, mutta tunnen myös itseni ja työtapani paremmin. Tulisin hulluksi, jos minulla olisi 10 työntekijää.

Sanot, ettet ole liikemies vaan kelloseppä, mutta eikö sinun käytännössä pidä olla kumpaakin ja vielä myyjä? 

Aina kun menen kellomessuille, muistan heti ekana päivänä, etten ikinä enää halua mennä kellomessuille. Silti sinne pitää mennä. Minun on pakko käydä messuilla ja tavata ihmisiä. Ihmiset pitää saada liikkeeseen. Pitää vastata meileihin ja puheluihin. Se on työtäni, mutta siihen menee paljon aikaa, mikä on ongelma, koska samaan aikaan pitäisi olla tekemässä kelloja. Odotuslistan kasvattaminen on kuitenkin keino lisätä kysyntää, joten tavallaan homma on tasapainossa.

Brändisi iskulause on ”not for everyone” (ei kaikille), mikä on aika tuore lähestymis- ja ilmaisutapa. Vähän niin kuin ”ota tai jätä”.

Pitää vain olla rehellinen. Siinä se. Joskus on vaikeaa olla rehellinen, koska teen enimmäkseen sellaista, mistä itse pidän, eikä se voi tietenkään miellyttää kaikkia. Harva tykkää kaikista kelloistani. Yleensä ihmiset eivät tykkää kelloistani yhtään nähdessään niitä ekaa kertaa. Vähän ajan päästä he haluavat kuitenkin nähdä niitä uudestaan ja vielä uudestaan. Moni kertoo, ettei ensin tajunnut koko ideaa, mutta puolen vuoden päästä ei tullut uni silmään, koska kello oli koko ajan mielessä.

Jos yritän olla fiksu ja suunnitella myyvän tuotteen, se ei koskaan myy. Ihmiset tykkäävät niin oudoista jutuista, ettei sitä voi mitenkään ennustaa. Siksi pitää olla rehellinen ja suunnitella tuote, josta itse pitää.

Jos mietitään estetiikkaasi, niin verkkosivuillasi on kuvia viemärinkansista ja ritilöistä. Miksi päätit tuoda sellaista ilmettä kellotauluihin?

Kun katson kohdetta, näen pinnan, värin ja materiaalin tunnun. Katselen yleensä enemmän teollisia juttuja kuin luontoa. Kun tyttäreni oli pieni, työntelin häntä parin vuoden ajan joka päivä rattaissa samojen puiden ohi. Niiden kaikkien juurella oli samanlaiset ritilät. Sitten huomasin, että eri kaupungeissa on erilaiset ritilät. Esimerkiksi New Yorkissa on erilaiset puunjuuriritilät kuin Helsingissä.

Myöhemmin tajusin, että isäni [korumuotoilija Pentti Sarpaneva] ajatteli samansuuntaisesti suunnitellessaan kierrätysmateriaaleista 1960- ja 1970-luvuilla. Isä kuoli, kun olin nuori, joten en koskaan ehtinyt jutella hänen kanssaan muotoilusta. Hänen töistään huomaa kyllä yhteyden siihen, mitä nyt teen.

Jos mietitään prosessia, niin aloitatko protoamisen heti mielenkiintoisen idean pohjalta vai pohditko ideaa pitkään, ennen kuin käytät aikaa kellomallin kehittelyyn?

Käytössä on kumpikin työtapa. Joskus haudon ideaa mielessäni ja pohdin suuntaan jos toiseenkin, onko se varmasti hyvä idea toteuttaa. Joskus homma etenee hyvinkin nopeasti. Joskus minulla on parissa päivässä valmiina sellainen suunnitelma, jonka tiedän toimivan ja jota voi lähteä kehittämään.

Olet työstänyt viime aikoina omaa Moonment-kellokoneistoa. Onko se jo lanseerattu markkinoille?

Ei ihan vielä. Pitää vielä tehdä pieniä muutoksia, mutta lopputuotteen muoto on jo aika hyvin selvillä. Moonment on ehdottomasti kaikkien aikojen isoin projektini.

Oletko aina halunnut tehdä kellokoneiston?

Se ei ollut aluksi mitenkään tärkeää. Olen miettinyt asiaa vuosien varrella, mutta käytännössä se ei ole ollut mahdollista, koska vuosina 2009 ja 2014 oli niin vaikeaa. Työ vaatii valtavaa investointia, ja kehitykseen on pantu paljon rahaa, joten nyt on ihan pakko saada tuote valmiiksi.

Olenko siitä tosi ylpeä ja varma, että se vastaa kaikkia odotuksia? En vielä. Tarvitaan vielä lisää työtä. Homma etenee, mutta siihen liittyy pieniä detaljeja, joita halua vielä viilata.

Kuunvaihekelloistasi on kyselty monet kerrat, mutta miksi kuunaamasi herättää niin paljon kiinnostusta? 

Se syntyi ihan sattumalta. Sveitsiläiset brändit alkoivat pikku hiljaa poistaa kuun vaiheita kellotauluista. Suunnittelin kyseisen kellon, koska sain paikan vuoden 2008 Baselin näyttelyyn eikä minulla ollut sinne tuotteita valmiina. Piti äkkiä kehittää jotakin. Korona-sarja alkoi siitä.

Halusin kelloihin kuunvaihetoiminnon, koska kuunkierto on todella kiinnostava ja aika romanttinenkin asia eikä kellosta näe, miten se toimii ja liikkuu. Tein ensin aukon numerotauluun, mutta se näytti tylsältä, koska Koronan numerotaulu on avonainen. Mietin, miten siitä saisi kiinnostavamman, ja keksin lisätä kasvot. Aloin kehittää muottia kasvoja varten. Kaivertaja keksi lisätä kuunaamaan ison ja leveän suun. Kuunaamamme on suosiossa Aasian markkinoilla, koska se sopii sikäläiseen kulttuuriin. En ollut tiennytkään, että Aasiassa iso suu on hyvä merkki. Suomessa luonteenpiirteitä tai hyvää tuuria ei liitetä esimerkiksi nenän muotoon. Pari vuotta kellon lanseerauksen jälkeen moni sveitsiläinen brändi lisäsi taas kuun vaiheet kelloihinsa.

Olet sanonut, että lempimateriaalisi on teräs. Miksi niin?

Teräs on aitoa. Olen teräsfani. Teräs säilyttää arvonsa. Kultakello on kalliimpi ostaa, mutta sen jälleenmyyntiarvo laskee nopeasti. Kulta on upea materiaali, mutta ei sovi minun maailmankuvaani. Maailmassani ei ole ole kovin monta väriä, joten teräs on järkevä vaihtoehto; sen kauneus syntyy erilaisista viimeistelyistä kiillottamalla, hiomalla tai harjaamalla.

Näetkö itsesi osana suomalaista muotoiluperinnettä tai että suomalainen design -estetiikka vaikuttaisi työhösi? 

Minulla on näkemys, jolla ei ole mitään tekemistä tämän perinteen kanssa… Isänkin työt olivat ihan eri maailmasta kuin mitä muut muotoilijat tekivät samaan aikaan, ja tunnen itsekin olevani tällä toisella polulla. Kaikki teolliset muotoilijat ja arkkitehdit haluavat suunnitella kellon. Ja joka kerta syntyy kello, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Kellon suunnittelu on ihan oma maailmansa ja eri hommaa kuin vaikkapa tuolin muotoilu.

Jos arkkitehti haluaa suunnitella kellon, niin onko sinun koskaan tehnyt mieli suunnitella rakennus?

On minulla ollut sen suuntaisia ajatuksia. Jos katsoo kotiani tai tätä työpajaakin, niin näkee, että tämä on osa minua; kuin henkilökohtainen museo. Vietän täällä paljon aikaa, ja kellot ovat selvästi kytköksissä tähän tilaan. Kelloni eivät voisi syntyä täydellisen puhtaassa työhuoneessa, jonne pitää kulkea jonkun imurin läpi. Ei se niin toimi. Tilassa pitää olla tietynlainen henki, joka antaa kelloille niiden ominaispiirteen.

Tilan, tekijän ja tuotteen liitto on tosiaan iso osa siitä, mistä koko tuotesarjassa on kysymys.

Kyllä, niin se on. Kaikki, mikä täällä näkyy… esimerkiksi betonilattia, jota saimme odottaa 10 vuotta, ennen kuin Kaapelitehdas purki vanhan linoleumin. Pohjoisen puolen ikkunoista tuleva valo on supertärkeää. Kun muutin takaisin Suomeen, Kaapelitehdas oli ainoa paikka, minne halusin perustaa työpajani. Ja täällä ollaan edelleen.