Kaupunki tulee metrotunneliin – uudet metroasemat ovat viimeisen päälle virtaviivaisia

Bisnescity, valaan vatsa, yliopistokampus, scifi-leffa – länsimetron upouusilla asemarakennuksilla on useita inspiraation lähteitä. Esittelyssä länsimetron asemat.

Kahdeksan uutta asemaa odottaa matkustajiaan. Uusien metroasemien ulkonäöstä haluttiin persoonallisia ja vaihtelevia, minkä vuoksi työ jaettiin neljän eri arkkitehtitoimiston kesken. Pian nähdään lopputulos.

Neonputkikaupunki

Keilaniemen metroaseman seinien syvän sinisen värin intensiteetti vähenee mitä syvemmälle maan alle mennään. Jos värisävy näyttää tutulta, se ei ole mikään ihme. Finnish Designin 1990-luvun hitin Nokian logon sininen värimaailma on vaikuttanut kokonaisen metroaseman ilmeeseen.

”Sinisyys ei ole sattumaa. Se kertoo, kenen metroasemasta on kyse. Se kertoo ajasta, jolloin rakennus tehty. Kun toimeksianto tuli, Nokia oli valtansa huipulla”, arkkitehti Juho Grönholm ALA arkkitehdeista kertoo.

Maineeltaan Keilaniemi on ollut bisneksen linnake, jossa ovat toimineet Nokian lisäksi suuryhtiöt Neste ja Kone. ”Se on hyvällä paikalla, jos miettii missä haluaisi asua tai olla duunissa. Saaristomaiseman ympäröimä paikka, josta pääsee keskustaan viidessä minuutissa.”

Alkuperäinen idea oli kehittää Keilaniemestä mini-Manhattan. ”Halusimme kunnioittaa sitä tarinaa. Analysoimme Espoon olemusta osana metropolialuetta. Metroasemalle välittyy tunne, että ollaan bisnescityssä. Suunnittelussa lähdettiin siitä, että siinä ei olla vain järjestelmän osana, että vain liikutaan junalla, vaan että kaupunki tulee maan sisään. Siten metromatkasta syntyy laadukkaampi kokemus”, Grönholm sanoo.

”Tosin bisnescity on vähän kuollut kaupunki, koska se sammuu illaksi. Oikea metropoli on sykkivä kaupunki, jossa eletään, asutaan, juhlitaan ja tehdään vähän töitäkin.”

Wall Street oli yksi esikuva. Kirjailija Mika Waltarin kuvailema neonputkikaupunki, joka on auki 24/7, oli toinen inspiraation lähde. Lopputulos on virtaviivainen, kiiltävä ja sulavaksi hiottu. Tilataiteilijakaksikko Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen valotaideteos oli ratkaisevassa roolissa ilmeen rakentamisessa. Aseman keskellä on neonputkia muistuttavia led-valoja luoden mielikuvan sykkivästä tornitalosta.

Isot raamit

Tärkeä lähtökohta koko länsimetrohankkeessa oli, että asemista tulee arkkitehtonisesti korkealaatuisia ja omaleimaisia. Innoitusta haettiin kunkin paikan historiasta ja ympäristöstä. Tavoitteena oli löytää genius loci eli paikan henki – anti-modernistisen tai postmodernistisen ihanteen mukaisesti. Mukana oli neljä arkkitehtitoimistoa.

”Kun valitaan eri arkkitehteja, voi olla ihan varma, että tulee ihan erilaista jälkeä”, hankkeen pääarkkitehti Hannu Mikola arkkitehtitoimisto CJN:stä sanoo. Mikola ja CJN vastasivat kokonaissuunnittelusta ja loivat pääperiaatteet, joiden rajoissa muut toimistot työskentelivät. Suunnittelussa on painotettu liikennevälineen pitkäikäisyyttä. Visuaalisen ilmeen uskotaan kestävän aikaa seuraavat vuosikymmenet.

”Moni asia toistuu asemalta toiselle. Ne ovat toiminnallisesti yhdenmukaisia. Laiturit ovat yhtä pitkiä. Saapuvat ja poistuvat ihmiset ovat yhden keskilaiturin molemmin puolin kaikki samassa tilassa ja voivat nähdä toisensa. Suunnittelussa on vältetty tekemästä syviä koloja tai muita pelottavia paikkoja. Kalusteet ovat yhdenmukaisia, uusasiallista tyyliä”, Mikola luettelee.

Mikolan toimisto on kiinnittänyt erityisesti huomiota eri käyttäjäryhmiin ja heidän tarpeisiinsa ja suunnitellut opaste- ja varoitusgrafiikkaa muun muassa laiturien lattiaan. Metrolinjassa on yli 50 teknistä järjestelmää, jotka vaihtavat tietoja keskenään. Tekniikkaa ei juuri huomaa, mutta esimerkiksi kaikissa hisseissä on induktiosilmukka, joka syöttää informaatiota kuulolaitteeseen. Hissin nappuloihin ei tarvitse välttämättä edes osua, sillä liiketunnistin havaitsee niiden lähellä tapahtuvan liikehdinnän – ja niin edelleen.

Asemien läheisyydessä olevat palvelut ovat myös olleet luupin alla. Myymälöiden sijoittelun on tarkoitus palvella sekä metronkäyttäjiä että kauppaa.

Mentaliteetin muutos

Muuten lähes viivasuora metrorata tekee mutkan Aalto-yliopiston kohdalla Espoon Otaniemessä. Aalto-yliopisto on tieteen, taiteen ja kaupallisuuden keskittymä. Tulevaisuudessa se pyrkii olemaan vahvemmin tieteen huippuyliopisto.

”Aalto-yliopisto kansallisesti merkittävin metroasema. Opiskelijat ovat näkyvässä roolissa, ja akateemisuus vaikuttaa kovimmalta draiverilta”, Juho Grönholm sanoo.

”Aalto-yliopisto on Espoon aivot. Hyvällä onnella laiturilla voivat seistä vierekkäin tulevaisuuden toivo ja Nobel-palkittu.”

Paikan identiteetin lähtökohtana on Amerikan itärannikon Ivy League -koulut, joiden esikuvia taas olivat eurooppalaisten yliopistojen rakennukset.

”Sellaistahan Alvar Aalto sinne suunnitteli, että punatiilikampuksella kasvavat murattikasvit”, Grönholm kertoo.

Paikka on Grönholmille tuttu. Hän on itse valmistunut arkkitehdiksi Otaniemen Teknillisestä korkeakoulusta.

Siinä missä Keilaniemi heijastaa kovaa, kiiltävää pintaa, Aalto-yliopiston aseman pinnat ovat mattaa, haptisia ja patinoituja. Homman juju on corten-teräksinen alakatto, joka polveilee laituritasanteelta ylös aina lippuhalliin asti.

Vanhastaan Espoo on hajautettu verkostokaupunki, jolla ei ole yhtä tiettyä keskustaa.

”Metro muuttaa keskinäisten alueiden dynamiikkaa ja luo uusia keskuksia. Metron laajennus poistaa kaupungin rajoja, se muuttaa koko metropolialueen identiteettiä neuroverkkomaiseksi. Helsinkiin tulee useita keskuksia. Kolmen Sepän aukio ei ole enää ainoa”, Grönholm ennustaa.

Metro ei ole vain liikenneväline, vaan kaupunkisuunnittelun instrumentti.

”Uusi liikkumistapa on todellinen taikasauva, kirurgin veitsi, jolla muutetaan koko metropolialuetta”, Grönholm sanoo.

Asemien suunnittelu on ollut arkkitehdille poikkeuksellinen työtehtävä.

”Vaikka ne ovat osa sarjarakentamista, niin ne ovat isoja julkisia rakennuksia. Arkkitehdin ratkaisuilla, asemien laadulla, tunnelmalla ja toiminnalla on merkitystä joka päivä 100 000 ihmiselle”, Grönholm toteaa.

 

Länsimetron uudet asemat kuvissa