Hemmo Honkonen keskittyy puuhun

Weekly Studio -sarjassa tapaamme Hemmo Honkosen. Honkonen kertoo Crystal Bennesille luopuneensa kitaroiden tekemisestä keskittyäkseen kalustesuunnitteluun, Fiskars Village Biennaleen suunnittelemistaan soivista tuoleista ja jatkuvasta viehtymyksestään puuhun.

Weekly: Kysyn heti ensimmäiseksi: miksi halusit koulun jälkeen alkaa opiskella kitaroiden suunnittelua ja valmistusta?

Honkonen: Koulun jälkeen piti päättää, mitä lähtisi opiskelemaan, ja minä päätin hakea Suomen ainoaan soitinrakennuskouluun. Siinä pääsin yhdistämään musiikin ja käsityön. Aloin soittaa kitaraa 13-vuotiaana. Olen perinyt kiinnostukseni musiikkiin ja soittimiin isältäni, joka on aina soittanut monia eri instrumentteja, vaikka onkin ammatiltaan arkkitehti. Kouluaikoina autoin joskus isää pienoismallien teossa, mikä oli käsityötä. Koulun jälkeen moni kaveri lähti opiskelemaan ekonomiksi, insinööriksi tai lääkäriksi, mutta minä en tuntenut vetoa akateemiselle uralle vaan halusin tehdä jotain käsilläni. Hain siis soitinrakennuskouluun ja pääsin sisään. 

Millaista koulussa oli?

Kävin Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitosta kolme vuotta. Vaikka Ikaalinen on aika pieni ja tylsähkö paikkakunta, koulu oli tosi kiinnostava paikka. Siellä on kaksi eri koulutusohjelmaa. Toisessa keskitytään kitaroiden tai oikeastaan sähköisten soitinten rakentamiseen ja toisessa harmonikkoihin. Minä rakensin sekä sähkö- että akustisia kitaroita ja bassoja ja muita kansanmusiikissa käytettyjä soittimia.

Koulun loppuvaiheessa piti mennä työharjoitteluun. Suoritin sen kahdessa eri kitarapajassa Helsingissä. Siellä tajusin, mitä työ käytännössä on ja ettei se ole niin hohdokasta ja romanttista kuin olin kuvitellut. Työstä 70 prosenttia on soitinten huoltoa ja korjaamista. Ei siis ole kovin paljon aikaa tehdä omia soittimia, ja käytännössä tehdään vain kopioita isojen valmistajien malleista. Soitinten rakentaminen on yllättävän konservatiivista. Nykyään ostetaan edelleen eniten ihan ensimmäisinä markkinoille tulleita sähkökitaramalleja.

Työharjoittelu siis avasi silmäsi. Mistä tiesit, että oli aika siirtyä kalustesuunnitteluun?

Tiesin, että halusin jatkaa puun työstämistä ja tehdä entistä luovempaa työtä. Koulutukseni kattoi siinä vaiheessa pelkästään soitinten tekemisen, ei suunnittelua eikä mallintamista. Halusin oppia laajemmin luomisprosessia ja suunnittelua.

Hain kahteen muotoilukouluun alempaa korkeakoulututkintoa varten: Lahteen ja Tukholmaan. Pääsin sisään MLU:hun eli Malmstens Linköpings universitetiin, joka on Carl Malmstenin 1930-luvulla perustama koulu. Siellä erikoistutaan kalustesuunnitteluun, puu- ja puusepäntöihin ja verhoiluun. Koulu on hyvin käytännöllinen, ja siellä käsitellään massiivipuuta. Siellä ei käsitellä muita materiaaleja ollenkaan, joten se tuntui hyvältä siirtymävaiheelta minulle.

Haastoiko koulu sinua konseptuaalisesti vai oliko opiskelu pelkkää perinteistä tekemistä?

Suoritin suunnitteluohjelman, jossa opiskeltiin enemmän luovaa prosessia kuin kauniita liitoksia. En ollut saanut vastaavaa oppia aikaisemmin, joten koin sen todella hyödylliseksi. Jouduin aluksi kylläkin täysin pois mukavuusalueeltani ja melkein lopetin koulun kesken.

Kyllästyitkö jossakin vaiheessa puun käsittelyyn vai saitko uusia keinoja työstää tuttua materiaalia?

En usko, että olen ikinä kyllästynyt puuhun. Tukholmassa ei ollut vaihtoehtoja, mutta ei se minua haitannut. Myöhemmin Aalto-yliopistossa tuntui joskus, että olisi hyvä kokeilla muitakin materiaaleja, mutta jotenkin päädyin kuitenkin aina puuverstaalle.

Menitkö suoraan Linköpingistä Aalto-yliopistoon?

Aika suoraan, joo. Tein lopputyöni Ruotsissa soivista kalusteista, sen jälkeen tein työharjoittelun Tukholmassa, ja sitten hain Aaltoon.

Mennään sitten projekteihisi. Teet kauniita kohokuvioita, ja sehän on tekniikka, jonka otit mukaasi soitinpuolelta. Milloin keksit soveltaa menetelmää kalustesuunnitteluun?

Silloin kun suoritin alempaa tutkintoani. Minun oli tarkoitus tehdä siitä gradu. Opin soitinrakennusaikana korjaamaan koloja turvottamalla, ja lisäksi olin nähnyt samantyyppistä tekniikkaa kokeiltavan koulussa Ruotsissa.

Tein pieniä kohokuviokokeiluja, mutta sitten keksin soivat kalusteet ja teinkin lopputyöni niistä. Idea kohokuvioista säilyi kuitenkin mielessäni, ja päätin käsitellä sitä maisteritason gradussani. Projekti käynnistyi monilla kokeiluilla, kun määrittelin menetelmän reseptiä. Kokeilin monia erilaisia puulaatuja ja syynsuuntia ja kosteusolosuhteita ottaen huomioon sekä ympäristön että puun kosteuspitoisuuden. Testasin tekniikkaa myös eri syvyyksillä. Prosessin tarkoituksena oli löytää parhaan lopputuloksen tuottavat parametrit. Seuraava vaihe oli keksiä sovelluskohde. Laadin ”reseptin” ja menetelmän kohokuviointia varten, mutta sitten piti keksiä, missä sitä voi käyttää.

Tutkimusprosessisi kuulostaa tinkimättömältä. Kun katsoo lopputulosta, ei välttämättä tajua, kuinka paljon erilaisia kokeiluja se on vaatinut. Muotoilijat eivät useinkaan jaa prosessejaan sosiaalisessa mediassa, mutta voisitko sinä jakaa behind the scenes -matskua taustatiedoksi?

No, ensinnäkin tällainen tutkiva kokeileminen on minulle hyvin luonteva työtapa, koska totuin siihen soittimia rakentaessa. Soitinrakennuskoulussa korostettiin eri materiaalien analysointia ja kerrottiin kitaroissa käytettävistä puulaaduista. Pinnassa esimerkiksi käytetään ominaisuuksiensa perusteella kuusta ja kyljissä ja takana muita puulaatuja, jotka käyttäytyvät vähän eri tavalla. Kunkin puulajin käyttöön on hyvä syy, ja olen tainnut soveltaa samaa periaatetta muussakin muotoilussani.

Minusta on todella mielenkiintoista nähdä kuvia prosessista ja taustatyöstä esimerkiksi Instagramissa, mutta en ole kovin hyvä postaamaan niistä itse. Varsinkin tuotesuunnitteluun liittyy aina pelko, että joku varastaa ideat. Lisäksi pitää muistaa, että jos haluaa löytää työlleen valmistajan, he haluavat yleensä pitää tuotteen salassa lanseeraukseen asti. Varmaan siksi tuotesuunnittelijat eivät jaa kovin paljon keskeneräisistä töistä.

Hemmo Honkonen

Hyvä pointti kaupallisista intresseistä. Taidemaailmassa on varmaan aika erilaista, koska taiteilijat julkaisevat paljon prosessimateriaalia. Haluan kysyä vielä lisää Soivat kalusteet -sarjasta. Mainitsit, että kehitit kalusteet alemman tutkinnon gradua varten. Ovatko ne sen jälkeen jalostuneet?

Keskeinen teema on edelleen sama: kaluste, josta kuuluu ääni, kun sitä käytetään. Olen jalostanut ideaa muutaman kierroksen ja tehnyt kalusteista entistä huolellisemmin mietittyjä ja käytännöllisempiä.

Toteutin kalusteet gradua varten nopeasti, vain kuudessa viikossa. Siksi niissä oli viimeistelyongelmia. Tein paperipalkeet itse ihan vain teippaamalla. Uusin tuoteerä on paljon kauniimmin viimeistelty, ja olen jalostanut kalusteita niin, että ne voi asettaa näytteille tai että ne toimivat keräilyesineinä. Ne eivät minusta ole kaupallisia design-tuotteita vaan ennemminkin rajoitettu erä erikoistuotteita.

Kokeilitko monia eri malleja vain tiesitkö heti, että haluat työstää paria mallia?

Projekti alkoi siitä, että kokeilin ja analysoin paljon erilaisia tapoja tuottaa ääntä. Tutkin jousia ja erilaisia tekniikoita tuottaa ääntä ilmavirran, palkeiden, rumpujen ja muiden lyömäsoitinten avulla. Kokeilujen jälkeen valitsin menetelmät omien käytännön toteutusmahdollisuuksieni mukaan. Päädyin käyttämään jousia ja palkeita. Jousia tietysti kitaroiden vuoksi, ja palkeet otin haasteena, koska minulla ei ollut niistä aiempaa kokemusta.

Oliko alun perinkin tarkoitus tuottaa jotain vähän hassua ja leikkisää?

Joo, kyllä huumori on ollut mukana alusta saakka. Kalusteet ovat hauskoja, hassuja ja humoristisia. Pidin visuaalisen ilmeen yksinkertaisena, jotta ääni olisi pääasiallinen ominaisuus. Jos kalusteet ovat kovin villin näköisiä, ei synny tarpeeksi kontrastia. Minusta juuri kontrasti tekee kalusteista kiinnostavia. Ne ovat hauskoja ja vähän hassuja, mutta samaan aikaan viimeistelyineen aika miellyttäviä ja hienostuneita/herkkiä esineitä.

Sanoit, että soivat kalusteet ovat mielestäsi ennen kaikkea keräilykappaleita. Pyritkö työssäsi tekemään sekä keräilykappaleita että kaupallisia tuotteita?

Se on tosiaan ideana. Keräilyesineiden suunnittelu on paljon vapaampaa. Esineiden ei tarvitse toimia kovassa käytössä eikä jok’ikistä muotoiluratkaisua tarvitse perustella käytettävyydellä niin kuin kaupallisten tuotteiden yhteydessä. Minusta on kiinnostavaa tehdä sekä kaupallista että taiteellisempaa muotoilua.

Työskentelet enimmäkseen Aalto-yliopiston verstaalla, missä jutun kuvat on otettu, mutta myös työhuoneella. Miten se toimii?

Juuri tällä hetkellä työskentelen lähes yksinomaan yliopiston verstaalla. Lisäksi minulla on paikka työhuoneella Lauttasaaressa. Meitä on siellä kymmenisen henkilöä, joista moni on opiskellut Aalto-yliopistossa. Teemme kaikki jotain muotoiluun liittyvää. Siellä on työpöytiä ja pieni verstas ja keramiikkapaja kellarissa. Liityin joukkoon vasta ennen joulua, koska tunsin tarvitsevani työtilan, mutta nyt on ollut niin kiirettä kalusteiden kanssa, etten ole juuri yhtään ehtinyt käymään työhuoneella.

Minulla on vuoden apuraha, ja tällä hetkellä viimeistelen soivia kalusteita kahteen toukokuussa alkavaan näyttelyyn. Toinen on Fiskars Village Biennale ja toinen muotoilufestivaali Bernissä. Toivon saavani esille useita jousellisia kaappeja ja yhden rumpusymbolilla varustetun sekä lisäksi palkeellisia istuimia Fiskarsiin, mutta katsotaan, mihin aika riittää.

Sinulla on nyt paljon meneillään, mutta osaatko jo sanoa, mitä aiot tehdä näyttelyjen jälkeen?

Haluan jatkaa Soivat kalusteet -sarjaa. Lisäksi on muita ideoita, joita toivon pääseväni kehittämään. Istuinten palkeet on valmistanut italialainen yritys, ja on ollut kiinnostavaa tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Haluaisin tehdä kalusteista lyhyitä videoita, ehkä yhteistyössä performanssitaiteilijoiden tai tanssijoiden kanssa. Jotain kerronnallista. Se elävöittäisi varmasti kalusteita.