Ikonisesta tähtiarkkitehtuurista suunnitteluprosessien ytimeen: Oslon arkkitehtuuritriennaali keskittyy pohjoismaisiin kaupunginosiin ja naapurustoihin
Oslon kahdeksas arkkitehtuuritriennaali käynnistyi ennennäkemättömällä tavalla: pyöreän pöydän keskusteluita vetivät kuuluisien tähtiarkkitehtien sijaan heidän vastineensa julkiselta puolelta. Alustuspuheenvuoroja pitivät keskeisten pohjoismaisten kaupunkien kaupunkiarkkitehdit muun muassa Kööpenhaminasta, Tukholmasta, Malmöstä, Trondheimistä ja Bergenistä.
Osana triennaalia pidetty Nordic Neighbourhood Camp kutsui maaliskuun lopulla koolle 100 eritaustaista osallistujaa leirityyppiseen kokoontumiseen. Tulijat saattoivat odottaa esityksiä jännittävimmistä uusista rakennuksista eri puolilla maailmaa, mutta sen sijaan leiriläiset pääsivät syventymään kaupunkisuunnittelun käänteisiin, laajoihin yleissuunnitelmiin, perusteellisiin demografisiin analyyseihin sekä ensikäden katsauksiin nopean muutoksen alla olevista kaupunginosista.
Triennaalin tavoitteena oli perustaa pohjoismainen naapurustoverkosto, joka jalkautuisi laboratoriomaisesti pohjoismaisiin kaupunkeihin ensikommenttina triennaalin julistamaan ongelmaan: viimeaikaisista pohjoismaisista kaupunkikehityshankkeista on puuttunut aito keskittyminen naapurusto- ja kaupunginosatason laatukysymyksiin. Triennaalin tiimin mukaan tämä ilmiö nousee selkeiten esiin isäntäkaupungissa Oslossa, joka oli yksi harvoja tapahtumaan ilman kaupunginarkkitehtiä osallistuneista kaupungeista. Valintaprosessi on tällä hetkellä käynnissä Oslon kaupungintalolla.
Suurinta huolta tuntui herättävän se, että nykyään edistetään paljon sellaista geneeristä kaupunkikuvaa, joka ei huomioi yhteisöllisyyden aktiivista kehittämistä. Triennaalin johtaja ja pääkuraattori, tanskalainen Christian Pagh – jonka tausta on filosofian ja kulttuurin tutkimuksessa – ilmaisi huolenaiheensa:
“Suru ja turhautuminen siitä, ettemme kykene tuottamaan kaupunginosia, tuntuu pistävän ajankohtaiselta. Miksi aikamme ei pysty tuottamaan esi-isiemme tapaan kaupunginosia edes rikkaimpien ja koulutetuimpien väestöjen keskuudessa?”
Christian Pagh
Monet viimeaikaiset keskustelut Oslossa ovat totta tosiaan korostaneet Paghin turhautumisen kaltaisia seikkoja. Norja on yksi maailman rikkaimmista ja demokraattisimmista maista, mutta lukuisat viimeaikaiset kritiikit maan kaupunkikehitystä kohtaan – osallistumisen puute, asuntojen huimat hinnannousut ja synkkä, heikkolaatuinen rakentaminen – ovat jyrkässä ristiriidassa kansalaisten odotusten kanssa. Meneillään olevat rakennusprojektit Oslossa ja sen liepeillä ovat nyt herättäneet poliitikkoja: tiheää “blokkimaista” rakentamista ei pidetä elämän laadun kannalta enää järkevänä. Triennaalin teeman voidaan nähdä tarttuvan näihin esiin nouseviin ongelmiin suorasukaisesti.
Ilmassa on myös optimismin tuntua. Pagh kuvailee ”toivon tunnetta” sen suhteen, että ”monet ihmiset ovat innokkaita muuttamaan tapaa, jolla tuotamme kaupunkilaisuutta”. Ehkä tästä syystä kaupunginarkkitehdit ympäri Pohjoismaita kutsuttiin esittelemään toimintatapojaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Kaiken kaikkiaan osallistujat vaikuttivat halukkailta ja sitoutuneilta puuttumaan epätavalliseen – ja viheliäiseen – kaupunginosien laatuun ja kaupunkikehitykseen liittyvään ongelmaan, samalla kun he tarttuivat tilaisuuteen tavata kollegoitaan, ehkä ensimmäistä kertaa.
Projekteista prosesseihin
Kööpenhaminan kaupunginarkkitehti Camilla van Deurs, Jan Gehlin arkkitehtitoimiston entinen partneri (Gehlin kirja Elämää rakennusten välillä vuodelta 1971 herätti aikoinaan kohua), esitteli vaikuttavasti Kööpenhaminan kunnan lähestymistapaa ja käynnissä olevia suunnitelmia. Hänen mukaansa keskeisenä ajurina toimii viiden miljardin Tanskan kruunun kaupunkiprojekteihin suunnattu vuosibudjetti. Van Deurs huomautti samalla Tanskan kaavoituslain epäkohdista. Esimerkiksi kansalaiset astuvat mukaan prosesseihin niin myöhäisessä vaiheesssa, että kun osallistumista peräänkuulutetaan juridisesti, kaikki kriittiset päätökset on jo tehty.
Norjan muotoilu- ja arkkitehtuurikeskus DogA:n johtaja, arkkitehti Tor Inge Heimdal esitteli historiallisen analyysin kaupunkikehityksen ideologiasta. Se alkoi sotaa edeltäneestä ja sen jälkeisestä modernistisesta ”yleissuunnitelmasta” ja päätyi 1970- ja 80-lukujen postmodernistiseen yksittäisten arkkitehtuuriprojektien doktriiniin. Tämä ”projekti”-ideologia – joka on usein ollut kompromissi julkisten ja yksityisten etujen välillä – on asettunut etualalle, ja Heimdalin mukaan erityisesti Norja on ollut melko hyvä institutionalisoinnissa, sillä rakennusmarkkinat ovat nyt yksi Norjan suurimmista taloussektoreista öljy- ja kalatalouden jälkeen.
Oslon ranta-alueiden kehityskulku, jonka keskittymä tunnetaan nimellä Fjord City, on pitänyt sisällään merkittäviä projekteja, kuten Oslon oopperatalo (Snøhetta), Edvard Munch -museo (Herreros Arquitectos), uusi Deichman-kirjasto (Atelier Oslo) ja tuleva uusi kansallinen taidemuseo (Kleihues + Schuwerk). Alue kokoaa yhteen maailmanluokan arkkitehtuuria pääkaupungin entisillä satama-alueilla.
Yksittäisiin hankkeisiin keskittymisellä on kuitenkin ollut taipumus ryhmittää investoinnit yhteen hankkeeseen kerrallaan – mikä taas heikentää kokonaisvaltaista ajattelua ja kykyä paneutua kaupunginosakehittämiseen pitkällä aikavälillä. Tämä kehitys kielii Heimdalin mukaan siitä, että kaupunkisuunnittelun tulisi liukua projektivetoisuudesta kohti prosessivetoisuutta. Vastaavat näkemykset toistuvat mediassa enemmän tai vähemmän päivittäin. Niissä tartutaan esimerkiksi kyvyttömyyteen suunnitella toimivia asuntomarkkinoita tai rakentaa kauniita uusia asuinalueita.
Urbanisti, vuorovaikutussuunnittelija ja Oslon arkkitehtuurin ja muotoilun korkeakoulun AHO:n apulaisprofessori Einar Sneve Martinussen jatkoi tätä ajatusta. Hän esitteli muun muassa Norjan hallituksen tulevaisuuskatsausta vuodelle 2040 sekä Oslon innovaatiostrategian. Nämä tutkimustyöt korostavat eri suunnittelumenetelmien, kuten käyttäjien osallistumisen ja prototyypityksen hyödyntämistä neljän mahdollisen tulevaisuusskenaarion kehittämiseksi Norjalle ja yli 70 uuden konseptin ja palvelun kehittämiseksi Osloon. Punaisena lankana eri tutkimuksissa toistuvat paikalliset kenttätutkimukset, mukaan lukien haastattelut, prototyypit ja muut asukkaiden osallistumisen muodot heidän päivittäisissä ympäristöissään.
Bergenin kaupunginarkkitehti Maria Molden (ensimmäinen kaupunginarkkitehti Norjassa useiden vuosikymmenten tauon jälkeen) korosti samaan henkeen kaupunginosien ja naapurustojen itsemääräämisoikeuden merkitystä. Hän viimeisteli ajatuksensa esittelemällä asukkaiden itsensä järjestämän paikallisen musiikkifestivaalin Bergenissä. Bergenin historiallisen keskustan maalauksellisten ja tiheärakenteisten aaltoilevien puutalojen taustaa vasten voi pohtia, olisiko vastaava festivaali yhtä menestyvä tai edes mahdollinen jossain lähistöllä sijaitsevista nykyaikaisemmista kohteista.
Suunnittelutyö pandemian jälkeen
On syytä huomata, että triennaalileiri oli myös yksi ensimmäisistä kansainvälisen arkkitehtuurikentän ammattitapahtumista Covid-19-pandemian jälkeen. Syntyikö teema siitä, että arkkitehdit miettivät prioriteettejaan uusiksi ollessaan jumissa kaksivuotisen pandemiajakson aikana? Kiinnostavatko kaupunginosa- ja naapurustoympäristöt arkkitehtejä enemmän sen jälkeen, kun lentokoneet ovat olleet maassa ja kaupunkien julkinen tila on ollut yksi harvoista jäljellä olevista kohtaamispaikoista? Vai onko live-tapahtumien korvaaminen digitaalisella keskustelulla altistanut arkkitehdit sosiaalisen median liikkeiden kasvavalle suosiolle, kuten nyt kaikkialle Pohjoismaihin leviävälle ”arkkitehtoniselle kapinalle”?
Viimeaikainen kaupunkien ja kaupunkiteorian työ on myös merkinnyt siirtymistä paikallisempiin teemoihin. Pagh mainitsee inspiraatiokseen Carlos Morenon, yhden ”älykkäiden kaupunkien” liikkeen perustajista, ja kannattaa Jane Jacobsin teorioita yhteisöaktivismista. Morenon ajatus ”15 minuutin kaupungista” – eli konseptista jossa “palataan paikalliseen elämäntapaan” ja jossa kaupunkilaiset voivat vastata tarpeisiinsa omilla asuinalueillaan – on saanut vetoa merkittävissä kansainvälisissä kaupungeissa kuten Pariisissa, Portlandissa, Bogotassa ja Melbournessa.
Pagh totesi myös, että tämän vuoden teema merkitsee “siirtymää uuden tekemisestä kohti sen ajattelua, mitä hyvää saatetaan menettää”. Tällä tavoin ”naapurusto”-käsite ei jää ainoastaan tavaksi keskustella kaupunkilaisuudesta, vaan se on myös tapa keskustella ”paikkojen fyysisistä, sosiaalisista ja ‘ihanteellisista’ ulottuvuuksista”, kun otetaan huomioon, että erityisesti kaupunginosiin sisältyy ”eräänlainen jakamisen tai yhteisöllisyyden ihanteellinen ulottuvuus”. Toisin sanoen pandemia on saattanut paljastaa idealismin merkityksen paikallisella tasolla.
Paluu globalisaatiosta omiin kortteleihin
Francis Fukuyama julkaisi teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen vuonna 1992. Siinä hän väitti, että rautaesiripun romahtamisen jälkeen länsimainen liberaali demokratia iskostui globaalin hallinnon lopulliseksi muodoksi. Globalisoitunut länsimainen arkkitehtuuri on jo vuosikymmenten ajan tuntenut ylpeyttä kyvystään suunnitella rakennuksia ja kaupunkeja samanlaisesta teoreettisesta ja metodologisesta näkökulmasta lähes kaikkialla planeetallamme. Tätä kehitystä ovat tukeneet kansainvälisesti standardoitu koulutusjärjestelmä ja globaalisti liikkuva työvoima. Ne ovat aiheuttaneet sen, että ammattilaisille on tavanomaista vaihtaa ajatuksia ja asiantuntemusta kansainvälisillä foorumeilla, kuten tässä triennaalissa.
Voimme monella tapaa nähdä, että ensimmäiset Oslon arkkitehtuuritriennaalit, Ways of Living (2000), Visions for the Capital (2003) ja Culture of Risk (2007) – joiden kattoteemoiksi nimettiin elämäntyylit, pääkaupunkivisiot ja riskikulttuuri – seurasivat tätä esimerkkiä pyrkimällä houkuttelemaan ja soveltamaan kansainvälisiä esimerkkejä Osloon, luoden samalla tilaa innovatiiviselle ajattelulle ja riskinotolle. Vuoden 2008 finanssikriisi merkitsi pientä muutosta kolmivuotisissa teemoissa. Tämä antoi sijaa globaaleille kysymyksille, kuten kestävyydelle ja siirtolaisuudelle: triennaalit Man Made (2010), Behind the Green Door (2013), After Belonging (2016) ja Degrowth (2019) käsittelivät maisema-arkkitehtuuria, vihreää siirtymää, sekä omistamisen ja talouskasvun kyseenalaistamista.
Tämä triennaali ajoittuu sekin globaalien kriisien aikaan – meneillään on sekä Covid-19-pandemia, Venäjän sota Ukrainassa että ilmastokriisi. Voidaan ihmetellä, onko sisäänpäin suuntautuva katse lähiympäristöön ja Pohjoismaihin luettavissa luopumiseksi arkkitehtuurin globalistisista tavoitteista ja jopa globaalista merkityksestä. Arkkitehtuurin kyky laittaa liikkeelle investointeja suurten maailmanlaajuisten narratiivien mukaisesti on kuitenkin ollut yksi sen suurimmista vahvuuksista viime vuosikymmeninä.
Samaan aikaan globalisaatiolla on ollut hintansa, erityisesti paikallisyhteisöille ja työväenluokalle. Pohjoismainen malli, jota seuraavat eräät maailman menestyneimmistä sosiaalidemokratioista, voi asettua erityiseen rooliin siirtymässä moninapaiseen geopoliittiseen ympäristöön. Triennaalin keskittyminen kaupunginosiin ja naapurustoihin voidaan nähdä ensiaskeleena kohti paikallisten teemojen huomioonottamista arvojen ja ihanteiden vahvistajana aikakaudella jota määrittää länsivaltioiden ja demokratianvastaisten yksinvaltojen vastakkainasettelu.
Suunnittelusta politiikkaan
Leiritapahtuman viimeisessä osassa työpajan osallistujat valitsivat joukon teemoja ja ehdotuksia eteenpäin vietäväksi, mukaan lukien muutoksia kaavoitus- ja rakennuslakeihin, sosiaalisen asuntotuotannon lausekkeita uudiskohteisiin sekä reittejä kansalaisten osallistumiseen. Tämä oli varmasti odottamattomin – ja onnistunein – syrjähyppy totutusta arkkitehtuuritapahtuman kulusta. Oslon triennaali ehdottaakin rakennussuunnittelun teorioista ja menetelmistä kiinnostuneille arkkitehdeille siirtymistä kohti työtapaa, joka huomioi kaupunkien juridista ja menettelyllistä rakennetta sekä kaupunkisuunnittelun yksityiskohtia.
Tätä muutosta peilaa myös triennaalin oma rakenteellinen muutos: ulkopuolisen kansainvälisen kuraattoritiimin sijaan johtajuus- ja kuratointivastuussa on nyt Pagh tiimeineen. Toistaiseksi tämä sekä toiminnallinen että kuratoriaalinen laaja mandaatti on muovannut triennaalin, jonka tavoite on paljon laajempi kuin ylläpitää keskustelua arkkitehtuurista. Sen sijaan tapahtuma näyttäytyy Pohjoismaita, kaupunkeja ja hallintorakenteita tarkkailevana ajatushautomona.
Triennaalin suunnatessa katseensa virallisiin avajaisiinsa syksyllä 2022 tulemme näkemään, millä tavalla Paghin visio on alkanut muokata keskustelua ja politiikkaa isäntäpääkaupunkinsa Oslon ulkopuolella. Tämä päätyy luultavasti odotettujen ja odottamattomien tulosten sekoitukseen, mikä tällä hetkellä tuntuu myös olevan itse tarkoitus.
Käännös: Simo Vassinen
Oslon Arkkitehtuuritriennaali on kansainvälinen arkkitehtuurifestivaali sekä areena arkkitehtuurin ja kaupunkikehityksen tutkimiseen, kehittämiseen ja levittämiseen. Lisätietoja löydät täältä.
Tämä on ensimmäinen osa Weeklyn uutta juttusarjaa, jossa jatketaan festivaaleilla aloitettuja keskusteluja muotoilusta ja arkkitehtuurista. Sarja on ideoitu ja aloitettu yhteistyössä Suomalais-norjalaisen kulttuuri-instituutin (FINNON) kanssa. Instituutti edistää yhteistyötä, vuoropuhelua ja liikkuvuutta suomalaisten ja norjalaisten kulttuuritoimijoiden välillä.