Rakasta naapuriasi

Weekly vieraili Oslon 8. arkkitehtuuritriennaalissa. Triennaali nostaa esiin yhteisöjen ja verkostojen merkitystä – ja kritisoi kaupunkeja yhdenmukaistavaa kehitystä. 

Jo kahdeksatta kertaa järjestettävästä Oslon arkkitehtuuritriennaalista on kasvanut Pohjoismaiden suurin arkkitehtuuritapahtuma. Syyskuun kolmannella viikolla pidetyt avajaispäivät täyttyivät laajan toimijajoukon järjestämistä luennoista ja konferensseista – sekä tietenkin näyttelyistä. Triennaalin keskeinen teema Mission Neighbourhood, tarkastelee erilaisten näkökulmien kautta etenkin pohjoismaista urbaania ympäristöä. Pandemian ja kriisien värittämässä nykytodellisuudessa – ja pohjoisesta naapurimaasta tarkasteltuna, on kiinnostavaa pohtia myös triennaalin olemusta ja tarkoitusta. Mutta puhutaan ensin sisällöistä.

Pääkuraattorina toimineen triennaalin tuoreen johtajan, tanskalaisen designstrategina ja tutkijana aiemmin toimineen Christian Paghin mukaan pohjoismaiset kaupungit ovat resursseistaan huolimatta kangistuneet kehityksessään, eivätkä isotkaan panostukset uusiin alueisiin tai yksittäisiin merkkirakennuksiin näytä tuottavan merkityksellistä kaupunginosatunnelmaa tai arkista kestävää yhteisöllisyyttä. Pagh onkin halunnut koota yhteen triennaalin, joka tarjoaa käyttöön työtapoja, esimerkkejä ja pienilläkin resursseilla toteutuneita konkreettisia toimia ympäristössämme. Laajempana tavoitteena on myös nostaa itse triennaali pohjoismaiseksi keskusteluareenaksi nykyarkkitehtuurin, aluesuunnittelun, tutkimuksen ja placemaking-aiheiden näkökulmasta.

Pohjoista tunnustelua

Eräänä kiinnostavana ilmiönä triennaalin yhteydessä pidetyn Norjan arkkitehtiliiton järjestämän ”Arkkitehtuuripäivän” keskusteluissa nousivat esiin etenkin pohjoismaisten kaupunkiarkkitehtien verkoston rakentaminen ja vahvistaminen. Tämä keskustelu jatkoi suoraan jo aikaisemmin keväällä järjestettyä keskusteluohjelmaa. Paikallisten aluerkkitehtien tai kaupunginarkkitehtien rooli nähtiin tässäkin paneelikeskustelussa erityisen tärkeänä kaikissa Pohjoismaissa, vastavoimana nykyajan kehityssuunnille ja rakennetun ympäristön samankaltaistumiselle. Malmön kaupunginarkkitehti Finn Williams valotti yleisölle omaa rooliaan, ja sen uudelleenmuotoilua osana kaupungin monikulttuurista urbaania kehitystä ja siihen liittyvät tulevaisuusnäkökulmia. Aiheesta kuultiin myös Reykjavikin kaupunkisuunnittelupäällikköä Borghildur Sölvey Sturludóttiria, jonka mukaan Islannissa koko aihealue edustaa aivan uutta toimintakulttuuria. Kun puhutaan esimerkiksi paikallisuudesta, on keskeistä ymmärtää, että koko maan ensimmäinen arkkitehtuurin maisteriohjelma aloitti syksyllä 2021 ja useimmat islantilaiset kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit, Sturludóttir mukaan lukien, ovat saaneet koulutuksensa muualla. Pohjoisena vertailuna lisäksi mainittakoon, että esimerkiksi Tanskassa arkkitehteja on lukumäärällisesti yli kaksi kertaa enemmän kuin vaikkapa Suomessa. Tässä mielessä voidaan ajatella, että visuaalisesti arkkitehtuuriltaan ja muotoilultaan niinkin harmonisella joukolla kuin Pohjoismailla, on kuitenkin paljon eroja ja opittavaa toisistaan.

Verkoston keskusteluista huokuikin jonkinlainen pohjoismaista yhteisöllisyyttä korostava henki, jopa eräänlainen kaipuu tiiviimpään yhteyteen. Onko tämä heijastumaa esimerkiksi Brexitin jälkeisen Euroopan kulttuurisesta uusjaosta, tai viimeistäänkin Ukrainan sodasta ja sen vaikutuksista? Toisaalta tuntuu, että on myös erotettava Pohjolaa koskevat ulkoiset mielikuvat ja sisäiset todellisuudet. Globaalissa mediakentässä pohjoismaiset pääkaupungit pärjäävät hyvin esimerkiksi elämänlaatua vertailevissa listauksissa. Silti kaupunkien sisällä kipuillaan hyvin käytännöllisten, ideologisten, palvelullisten ja sisällöllisten ongelmien kanssa. Näitä ilmiöitä havainnollistivat hyvin etenkin triennaalin päänäyttelyt, joissa esiin nousi nimenomaan naapurustojen ja asukkaiden kokemuksen mittakaava.

Naapurustojen näkökulmia

Viime vuonna tyhjäksi jäänyt vanha 1960-luvun modernismia edustava Munch-museo tuntui avajaisiltana ikään kuin skandinaaviselta koulurakennukselta, jossa vietettiin arkkitehtuuriaiheista avointen ovien päivää. Triennaali kutsuu museon kokonaisuutta Oslo Neighbourhood Labiksi, määritelmältään avoimeksi naapurustojen ja yhteisöjen kehittämisen näkökulmista kootuksi laboratorioksi. Päänäyttelyssä esillä on teemoittain jaoteltuna noin 25 kaupunkiympäristöjä ja yhteisöjä koskevaa start-upmaista hanketta ja suunnitelmaa. Avajaisiltana tunnelma oli avoin ja ystävällinen, joskin tietynlaista arkkitehtikoulumaisuuden tunnetta on hankala välttää, kun seinillä on suunnitelmaplansseja ja pöydillä pienoismalleja – ja paikalla paljon arkkitehteja. Aivan yleisenä haasteena arkkitehtuurinäyttelyissä onkin usein, avautuvatko suunnitteluprojektit yleisölle ja miten niiden esillepano ja näyttelyllinen välittäminen onnistuu. 

Avajaisissa tämä osuus helpottui huomattavasti, sillä näyttelyihin osallistuvat arkkitehdit ja kollektiivit nousivat vuorotellen lavalle kertomaan ja esittelemään hankkeitaan mukavan rennosti ja yhteisömäisesti. Esillä oli naisten taidepisuaareja, sisäpihojen hulevesialtaita, katutilan haltuunottoa ja pyöräilyn edistämishankkeita, naapuruston pikkuyritysten mikrohistoriaa ja asukkaille kehitettyjä suunnittelutyöpajamalleja. Esillä oli myös Osloa koskevia suunnitelmia, opiskelijoiden projekteja ja kehitysideoita. Nimekkäämpää kaanonia kokonaisuudessa edusti Archigramin perustajajäsenen Sir Peter Cookin urbanismitutkielmista koostunut retrospektiivinen osio Ideas of Cities.

Erityisesti triennaalia varten oli kehitetty myös paikkasidonnaisia projekteja. Museon sisäpihalla esillä on monilajisuutta ja pohjoista syötävää kasvillisuutta havainnollistava Atelier Dalzielin installaatio Multispecies Neighbourhoods. Museon sisäänkäynnillä sijaitseva lehmuksen ympärillä on Skaus-kollektiivin ja Eladio Ramm arkkitehtien väliaikainen rakennelma Trehus, jonka sisällä kuultavana on Yngvild Færøyn ääniteos. Triennaali levittäytyy maailmalle myös verkkoon kootulla Neighbourhood Index -sivustolla, johon on valittu laajasti avoimen haun kautta saapuneita projekteja ja ideoita. Rinnakkaisia näyttelyitä ja tapahtumia järjestävät triennaalin aikana myös Oslon arkkitehtuuri- ja muotoilukoulu AHO sekä itsenäinen arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelugalleria ROM, jonka näyttely Observations, Dialogues and Actions  on ohjelmistoineen toteutettu yhteistyössä Norjan taideakatemian julkisen taiteen maisteriohjelman kanssa. Yleisesti ottaen, triennaalin tarjonta on siis varsin laaja, mutta pääosan näyttelyiden annista voi toki kokea parin päivän vierailullakin.

Keskiössä myös marginaalit

Pitkän uudistushankkeen läpikäynyt Norjan kansallismuseo aukesi uudessa rakennuksessaan Vestbanestasjonenin vieressä kesäkuussa 2022. Arkkitehtuurilla on kuitenkin oma erillinen rakennuksensa, jossa museon triennaalinäyttelyt ovat esillä. Nasjonalmuseet viettää ohjelmistossaan queer-kulttuurien vuotta. Teemavuodella kiinnitetään myös huomiota siihen, että miesten homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista Norjassa on kulunut 50 vuotta. Niinpä myös museon triennaalia varten tuottama ohjelma käsittelee muun muassa queer-aiheistoa, marginaalisia tiloja sekä feminististä kaupunkisuunnittelua. Museon kuraattorin Victoria Bugge Øye johdolla hyvin koherentisti koostetussa Coming into Community -näyttelyssä esitellään projekteja ja myös taiteellisia hankkeita, jotka kyseenalaistavat ympäristön suunnittelun ohjeistuksen sisäänrakennetun sukupuolittuneisuuden ja heteronormatiivisuuden sekä nostavat esiin vähemmistöyhteisöjen itse luomien tilojen kulttuurisen merkittävyyden Norjassa ja laajemmin maailmassa. Keskeisessä roolissa näyttelyssä ovat 1980- ja 90-luvuilla toimineen feministisen Matrix-arkkitehtiosuuskunnan töiden dokumentaatio sekä Sille Storihlen filmiteos The Stonewall Nation, joka luotaa 1960-luvulla Kaliforniaan suunnitellun gaymiesten utopiayhteisön suunnitteluhistoriaa. Avajaisohjelmistossa kuultiin myös Matrixin perustajajäsenen, Jos Boysin sekä inklusiiviseen suunnitteluun erikoistuneen Yalen professori Joel Sandersin luennot. Ruotsalainen Mycket-kollektiivi on rakentanut Sverre Fehnin suunnittelemaan museon paviljonkisiipeen yökerhoa mukaileva Heaven-installaation, jossa näyttelyvieraat voivat osallistua muun muassa dragtyöpajoihin. 

Vähemmistöteemojen esiintuominen näkyvästi yhteiskunnallisella tasolla on Norjassa ilmeisen tärkeää, mitä sen toki tulisi olla muuallakin. On ehkä myös hyvä noteerata, että HLBTQ+ -teemojen tai laajemminkin vähemmistönäkökulmien selkeä esiintuominen suuren arkkitehtuuritapahtuman tai kansallisen museon taholta ei ole aivan selviö nykymaailmassa. Tosiasia on, että emme näe vastaavaa kaikkien maiden ja alueiden biennaali- ja triennaalikentillä. Toisaalta kyse ei ole kuitenkaan vain liberaalien pohjoisten arvojen liputtamisesta. Teemavuosiaiheista riippumatta, myös triennaalivuoden tematiikassa, ”naapurustoista” puhuttaessa, tuntuu luonnolliselta laajentaa keskustelua ympäristöistä käyttäjiin ja siihen, miten yhteisöjen kulttuureita ja historiaa tunnetaan, miten erilaisia ääniä kuullaan ja nähdään osana julkista ja yksityistä, yhteistä elinympäristöämme.

Kohti tulevaa – ja olevaa 

Jos kriittistä katsetta haluaa kohdistaa triennaaliin, voinee sanoa, että joltakin osin kokonaisuuden eri osasilta ehkä puuttuu vahvan yhtenäinen saavutettava luonne. Tästä huolimatta, merkittävämpää Oslon triennaalissa lopulta onkin näkökulmien tarkastelun siirtymisestä puhuminen. Triennaalissa on aktiivisen puheen tuntua, mikä on aina hyvä merkki. Merkittävä osa projekteista liittyy eräänlaiseen murrokseen siinä, miten rakennetun ympäristön suunnittelun arvopohja rakentuu keskusteluissa ja mitä ympärillämme toteutuva ympäristö viestittää käyttäjilleen sekä tämän neuvottelun ja keskustelun uudistamiseen. Opiskelijoiden ja nuorten arkkitehtien tai ainakin tyypillisimmän arkkitehtuuriliiketoiminnan ulkopuolisten toimijoiden monialainen panos on triennaalissa hyvin näkyvä. Voidaan tietysti kysyä miten suuremmat ja rakentamisen käytettäviä investointeja määrittävät toimijat voitaisiin paremmin saada mukaan keskusteluihin ”naapureista”? Tässä kysymyksessä ainakin julkisen sektorin mukaan tuominen näkyvästi triennaaliin mukaan vaikuttaa yhdeltä merkittävältä ratkaisulta.

Toinen tärkeä aspekti Oslon arkkitehtuuritriennaalissa, on sen oman toiminnan pitkäkestoisempi ja täten myös kulttuurisesti kestävämpi ohjelmointi. Triennaali jatkaa toimintaansa verkostoissaan myös näyttelyidensä päätyttyä, ja esimerkiksi virallinen katalogi julkaistaan Kööpenhaminan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmiston yhteydessä. Myös triennaaliin osallistuva mittava arkkitehtuurialan toimijoiden rintama tuntuu tärkeältä. Tuntuukin, että Norjassa ainakin arkkitehtuuriaiheistolle löytyy hieman laajempi näkymä julkisessa kulttuurikeskustelussa – jota toki myös triennaali itsessään ruokkii ja ylläpitää.

Satunnaiselle arkkitehtuuri- ja muotoilukävijälle Oslossa riittää triennaalin ohella paljonkin uutta nähtävää. Kansallismuseon uusi päärakennus laajoine näyttelyineen, uudet Munch- ja Astrup Fearnley-museot, uusi pääkirjasto, uudehko oopperatalo, ja rantojen runsas uudisrakentaminen ovat yhdessä muokanneet kaupungille aivan uudenlaiset, virtaviivaiset kasvot. Niihin tutustuessaan, voi etenkin pohjoinen triennaalivieras arvioida, yhtyykö kuraattori Paghin ajatuksiin kaupunkikehitystä samankaltaiseksi kaikkialla muokkaavista ilmiöistä.

Oslon arkkitehtuuritriennaali on auki 30 marraskuuta 2022 asti. Lisätietoja löydät täältä. Tämä artikkeli on toteutettu yhteistyössä Suomalais-norjalaisen kulttuuri-instituutin (FINNON) kanssa. Instituutti edistää yhteistyötä, vuoropuhelua ja liikkuvuutta suomalaisten ja norjalaisten kulttuuritoimijoiden välillä.