Performanssitaiteilija Teo Ala-Ruona kertoo ymmärryksestä, hellyydestä ja sylkemisestä

Kansikuvassa Teo Ala-Ruona, Camille Auer ja Alvi Haapamäki Deep Time Trans -esityksessä. Työryhmään kuuluivat myös Even Minn, Eeti Piiroinen, Satu Kankkonen, Emil Santtu Uuttu, Olivia Pohjola, Pihla Lehtinen ja tuottaja Riikka Thitz. Kuva: Tani Simberg

Teo Ala-Ruona tunnetaan räjähtävistä, visuaalisesti vahvoista teoksista, jotka tutkivat sukupuolen, väkivallan, rakkauden ja ympäristöllisyyden elementtejä.

Teo Ala-Ruona istuu, nyt vanhan, asuntonsa lattialla Helsingissä ja hymyilee, “me ollaan muuttamassa.” Oikeastaan Ala-Ruona on nimi, joka jokaisen tulisi tunnistaa. Taiteilija tunnetaan esityksistä kuten Lacuna, My flesh is in tension, and I eat it? ja vuoden 2021 Baltic Circle -festivaaleilla esitetystä Deep Time Trans -kokonaisuudesta. Kehonkielestä, joka vaatii huomiota. Lavalla Ala-Ruona hiipii aavemaisesti kohti katsojaa, uhkuen mehukasta dominanssia. 

“Uskon ruumiilla leikittelyyn.”

Ala-Ruonan liikekieli alkoi jazz- ja nykytanssitunneilla esiintyjän ollessa nuori. Tapa liikkua, joka tuolloin pohjautui pitkälti tiukkoihin koreografioihin, joita esitettiin osana ryhmää sai Ala-Ruonan ajattelemaan, ettei tämä kenties sopisikaan lavalle. 

“Tanssiminen oli pitkään ennalta määrätyn estetiikan noudattamista, sellaista tarkkarajaista esiintyjyyttä. Se maailma ei kutsunut, mutta sen sijaan tykkäsin tehdä musiikkivideoita yhden parhaan ystäväni, Maijun kanssa.”

“Me teimme ihan omia biisejä, sellaisia kuin Crazy today ja Take this serious – sitten teimme niihin varsin hienoja koreografioita.”

“Nykyään, ammattiesiintyjänä, minun on vaikea rakentaa yhteys teokseen, jos en ihan ymmärrä, mistä liikkeen oletetaan alkavan – ja mitä sillä pyritään saavuttamaan. Toki liikeen syy voi joskus olla tuntemattoman tutkiminen, mutta silloinkin on tärkeää, että tiedän tutkivani jotain, jolle ei löydy sanoja.”

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ala-Ruona työskentelee usein vahvojen visuaalisten esimerkkien ja mielikuvituksellisten kuvien kautta. Lacuna-esityksessä taiteilija esimerkiksi kuvitteli avaavansa suunsa liikkeen aikana niin suureksi, että koko yleisö mahtuisi sinne. 

“Minulle toimivat todella hyvin maagisten elementtien työkalut ja se, että annetaan jokin fiktiivinen elementti tai vaikka rajoite, jota kohti lähteä ja jota tavoitella.”

Vaikka nuori Ala-Ruona ajattelikin, ettei ehkä kuuluisi lavalle, hän tunsi kuitenkin aina tarvetta esiintyä.

“Oli ihan selkeää, että halusin kyllä liikkua, mutta jokin siinä ymmärryksessä ei natsannut. En vain pystynyt ymmärtämään, ihan ruumiillisesti, että miten tässä tai tässä kohtaa voisi yksinkertaisesti tulla jokin tietty hyppy tai plié.”

“Pidin kuitenkin todella paljon siitä, miltä yhteys yleisöön tuntui. Oli ihanaa olla lavalla heidän kanssaan, heitä varten.”

Omissa teoksissaan Ala-Ruona liikkuu usein kuin riivattu peto: vartalo täristen, suu nykien, ruumis avautuen kuin valtava kaivo. Sylkeä valuen.

“Uskon, että oma liikekieleni ja tapa liikkua syntyi jossain vuoden 2013 tienoilla, kun me ystävieni kanssa perustimme performanssitaideryhmän nimeltä KIL. Olimme todella omistautuneita tutkimaan, mitä ruumiin sisällä tapahtuu.”

Tämä tarkoitti harjoitteita, jotka olivat usein ajallisesti pitkiä. Kolmen tai neljän tunnin harjoituksia, joiden aikana pyrittiin tarkastelemaan ruumiin prosesseja. Ei varsinaisesti mitään, mikä välttämättä kiinnostaisi ulkopuolista katsojaa, mutta jotain hyvin olennaista Ala-Ruonan oman liikekielen löytymiseksi.

“Uskon vahvasti siihen, että esiintyjän on ymmärrettävä esityksen ja liikkeen taustalla olevat syyt, se miksi esitys ylipäätään tehdään. Minulle ymmärrys luo tilaa luottaa prosessiin ja siihen, mitä yritämme yhdessä tehdä. Tykkään esiintyä, kun minulla on tarpeeksi vankka tieto, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ymmärrys edellyttää keskustelua.”

“Koska totta puhuen, useimmiten me olemme vain sellaisia lattialla möyriviä aikuisia”, taiteilija nauraa, “välillä sitä sitten seurailee kaukaa ja miettii, että ’tää on ihan hirveää nyt’. 

“Ne tilanteet ovat tosiaan aika hankalia, kun huomaan katselevani yleisöön, joka vuorostaan katsoo minua olemassa outo. Silloin on tärkeää, että voin palata siihen tunteeseen ja ymmärrykseen, että uskon esitykseen. Tunteeseen, että tämä tässä on tärkeintä juuri nyt.”

“Kun itse vedän työryhmää, koetan pitää huolta siitä, että jokainen esiintyjä ymmärtää, mitä häneltä toivotaan, mitä liikkeen takana on. Välillä se on itsellekin täysin selkeää, se millaista liikkeen tulisi olla. Mutta välillä se voi olla vain jonkinlainen pinta tai kuva, jonka haluan rakentaa. Tai sitten vaikka huojuntaa, joka näyttää hyvälle. Sekin on tärkeä kommunikoida.”

Onko tämä prosessitason asia vai kenties jotain, joka voi välittyä myös kokemuksena katsojalle?

“Se, ettei ammattiesiintyjä aina täysin ymmärrä prosessia ja mahdollisesti operoi paineen alla, ei välttämättä aina näy. Mutta se, mikä varmasti välittyy on hetki, jolloin esiintyjä saapuu valinta tilanteeseen – kun hänen edessään avautuu mahdottoman laaja mahdollisuuksien kirjo. Erityisen ongelmallinen hetki, joka on syntynyt, koska esityksen taustoja ei ole keskusteltu ja avattu tarpeeks. Kun kaikki on jätetty avoimeksi. Se on triviaali tunne, joka varmasti välittyy.”

“Esitys koostuu aina monista palasista ja elementeistä, mutta minulle tärkeimmiksi nousevat energia ja ajoitus. Silloin kun olen itse kokenut, etten ihan ruumiin tasolla ymmärrä, mitä minulta halutaan, olen varmasti kiirehtinyt. Ja kun kiirehdin, en pysty enää säilyttämään esityksen energiaa, enkä ajoitusta. Katsoja huomaa tämän myös varmasti. Se on niin epämukava tila.”

Onko epämukavuus aina ei-toivottua?

“Ei lainkaan. On erittäin OK, että saan tipahtaa tai antaa ohjaamieni esiintyjien tipahtaa, mutta pyrin silti aina rakentamaan esityksiä, jotka ovat sitkoisia ja samalla huokoisia. Se tarkoittaa, että vaikka esiintyjällä on tylsää tai väsyttää tai että ’taas täytyy raahautua pitkin lattiaa’, niin kaikki ymmärtäisivät sen perimmäisen syyn, miksi liikumme näin. Mitä liikkeeltä toivotaan.”

“Olen kuitenkin  aina kiinnostunut työskentelemään materiaalin kanssa, jonka parissa voi tipahtaa.”

Teo Ala-Ruona

Tipahtaminen on Ala-Ruonalle jotain, joka tapahtuu hyvin kognitiivisesti. Se on hetki, jolloin yleensä symbioottisessa suhteessa toimivat mieli ja ruumis eriytyvät. Syntyy tunne skannaavasta mielestä, joka alkaa tarkastella tilannetta. Se lähtee pohtimaan eteen avautuvaa silmämerta ja miettii, että “mitäköhän tuokin miettii minusta”. Tämä on Ala-Ruonan mukaan lihaisasta esiintyjyydestä tapahtuva putoaminen, jonka seurauksena tasapaino herkkyy. Esitys rikkoutuu.

“Se on minulle todella hankala tila, sillä haluaisin uskoa jokaiseen esitykseen. Sitten yhtäkkiä löydänkin itseni lavalta tarkastelemasta yleisöä katselemassa minua. Yleensä esityksen taika piilee siinä, että en kyseenalaista itseäni esiintymistilanteessa. Mutta joskus käy niin, että taika raukeaa ja näen heidät katselemassa minua olemassa outo. Että täällä me nyt aikuiset ihmiset syljetään toistemme päälle,” Ala-Ruona nauraa.

“Taiteen tekeminen on vaan niin hauskaa. Kun harjoittelimme Babymmalian-esitystä varten Anni Puolakan kanssa hänen kotonaan niin olihan se huvittavaa, kun Anni siinä imetti minua samalla kun hänen kumppaninsa pyöri siinä ympärillä. Sitten Anni katsoi kohti olohuoneen ikkunaa, että ’ainiin, toi mun ikkuna kyllä viettää tuohon naapuriin’.”

“Minusta on ihanaa tehdä töitä dramaturgian kautta, joka mahdollistaa hakemisen ja leikin kautta tekemisen. Leikkimielisyys antaa ruumiille tilaa olla haavoittuvainen ja erehtyvä.”

“Se taas luo tilaa lempeydelle.”

Teo Ala-Ruonan ENTER EXUDE -esitys Kiasma Teatterissa toukokuussa 2023.